Kaikki hyvin, kun on uima-allas ja palapeli

Yksi parhaimmista asioista koko tässä muutossa on ollut se, miten innoissaan parivuotiaamme on kaikesta ollut. Näin voisin kuvitella hänen kertovan kokemastaan (iso osa onkin hänen suustaan):

”Odotin tosi paljon, että pääsen lentokoneeseen ja Amerikkaan. Tiesin, että se on vähän niin kuin Portugal, missä olin just. Sielläkin on uima-allas, eikä tarvitse käyttää sukkia, kun on niin lämmin.

Pakkasin äidin avustuksella Pöllö-laukkuuni leluja ja herkkuja. Sitten mentiin!

Lentsikassa oli mielettömän kivaa. Ikkunasta näkyi ihan pieniä taloja, ja sain katsoa tietokoneesta Laa Laata niin kauan, kun halusin. Isästä oli hyvä, kun lentokoneen mölyssä Teletappien äänet eivät kuuluneet.

Perillä meitä oli vastassa tosi iso auto. Sen jälkeen kaikki muut autot ovat olleet minusta pieniä. Meillä on oma (pieni) valkoinen vuokra-auto, jolla me mennään ihan joka paikkaan.

Täällä ei paljoa kävellä, mutta se ei haittaa, koska tykkään autoista tosi paljon. Tänäänkin uimisen jälkeen kävin antamassa meidän autolle pusun.

Meidän uima-allas on hieno! Kellukkeilla osaan uida jo itse. Parasta on kuitenkin hyppiminen altaaseen.

Yleensä altaassa ei ole muita. Joka aamu me uimme äidin kanssa ja joskus myös iltaisin isin kanssa. Voisin uida koko ajan.

Jos en voi uida, niin mieluiten teen piipaa-auto -palapelia, jonka sain täältä.

Teen sen joka päivä varmaan 30 kertaa. Isä ja äiti ei enää aina tunnu jaksavan auttaa siinä, vaan niitä pitää huudella hereille, kun ne jotenkin torkahtaa istualleen.

Viime viikonloppuna löysimme monta leikkipuistoa. Äiti vaikutti aika helpottuneelta, että niitä on täälläkin, vaikka en tajua mitä vikaa sisällä leikkimisessä on.

Kauppakeskuksissa täällä on karusellejakin!

Ekassa leikkipuistossa, missä käytiin, oli valtavan korkea keinu. Siinä sai tosi kovat vauhdit.

Seuraavana päivänä menimme leikkipuistoon, jossa kaikki oli muovia ja vänkää.

Aamulla oli satanut (ekaa kertaa täällä), ja siellä pääsi myös leikkimään lätäköissä. Ihan niin kuin kotona Suomessa!

Seuraava leikkipuisto oli melkein kokonaan puusta rakennettu. Se oli äidistä ehkä hienoin leikkipuisto, mitä se on nähnyt. Ihan kuin pieni kaupunki.

Meidän lisäksi siellä ei ollut muita kuin oravia. Niitä on täällä kahta erilaista.

Tällaisia:

Ja tällaisia:

Sitten me lähdimme hiekkarannalle! Se oli hauska paikka.

Meidän vieressä oli paljon ihmisiä, jotka puhuivat espanjaa ja soittivat musiikkia. Niillä oli omat grillit, riippumatot ja teltat mukana, mitä ihmettelin aika paljon.

Muuten siellä sai keskittyä hiekkakakkujen tekoon ihan rauhassa.

Ämpärit täällä ovat valtavia, joten yhden hiekkakakun tekemisessä meni aika kauan aikaa. Huh.

Uin iskän kanssa ja tulin pois järvestä vasta, kun hampaat kalisivat.

Mielestäni Amerikassa on älyttömän kivaa. Tosin kaikki hymyilee minulle kaiken aikaa, enkä tajua miksi tai mitä ne sanoo. Ne puhuu englantia. Minä osaan sanoa jo tänkjuu ja helou.

Ikävä on vaan ystäviä, isovanhempia ja kaikkia serkkuja! Onneksi isä ja äiti sanoo, että ne tulee kyläilemään.”

3 hyvää, 3 huonoa ja 1 outo

Takana on reilu viikko elämää Atlantassa. On aika kirjata ylös liuta ensivaikutelmia.

1. HYVÄÄ: Kaikkialla on vihreää!

En osannut odottaa, että saavun maahan, jossa on yhtä vihreää kuin kesäisessä Suomessa. Jo lentokoneen ikkunasta tiiraillessa ihmettelin, tultiinko nyt ihan varmasti Atlantaan. Metsää jatkui silmän kantamattomiin.

Kyse on kuitenkin Yhdysvaltojen yhdeksänneksi suurimmasta kaupungista, jossa asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Suomessa (Wikipedia).

Odotin kai näkeväni lähinnä betonia, asfalttia ja tekonurmea. Lisäksi tiesin täällä olevan kuuma, joten kuvittelin kasvillisuuden olevan nuivaa ja kuivaa. Mutta ei, täällä vissiin sataa hitosti, joten joka paikka rönsyää.

Wikipedia kertoo myös, että yli kolmannes Atlantan alueesta on puiden peitossa.

Ehkä täällä lähiössä osuus on paljon suurempi, sillä monin paikoin näyttää siltä, kuin valtavat lehtipuut ja rehevät pensaat yrittäisivät kaapata tiet ja talot, niin komeasti ne vyöryvät teiden varsilla.

Olen varmaan joka päivä huokaillut Jaakolle, miten ihanaa on, että täällä on vihreää. Se on.

2. HYVÄÄ: Ihmiset ovat superystävällisiä.

Tätä osasin odottaa, sillä amerikkalaisten maine smalltalkkaajina on vahva. Mutta en tiennyt ärsyttääkö ylitsevuotava ystävällisyys vai tuntuuko se luontevalta.

Kyllä, luontevaa on, ja muuten todella mukavaa! Onhan se kiva, kun missä tahansa ravintolassa saat loistavaa palvelua, vastaantulijat tervehtivät ja tilanteen mukaan jäävät myös juttelemaan.

Koska vietän arkipäivät kaksivuotiaan kanssa, niin tartun jo senkin vuoksi kaikkiin keskustelumahdollisuuksiin aikuisten kanssa melko innolla.

On aika hauskaa, miten kaikki yrittävät olla avuksi. Okei, osa idiksistä on täysin tuulesta temmattuja esim.: ”Tiedän tosi hyvän leikkipaikan, minne voit mennä lapsesi kanssa: läheinen pitseria!”

Ravintolaa saati leikkipaikkaa ei ollut olemassa, mutta kiitti halustasi auttaa.

3. HYVÄÄ: Vihannekset ja hedelmät maistuvat vihanneksille ja hedelmille.

Se alkoi, kun puraisin tomaattia. Tajusin, miltä tomaatin kuuluu maistua. Makealta ja maukkaalta!

Sama koskee avocadoja. Ja salaattia, en tiennyt, että pelkkä salaattikin maistuu näin hyvälle!

Miksi kukaan hullu täällä täyttää ravintoympyränsä roskaruoalla, kun tarjolla on mielettömän hyviltä maistuvia vihanneksia, juureksia ja hedelmiä? (Ai niin, joutuu laittamaan ruokaa).

Ollaan ostettu pääasiassa luomua, joten kemikaaleista hyvän maun ei pitäisi johtua. Selitys on varmaan sama, kuin miksi Välimeren alueella vihannekset ovat maistuvaisempia: paremmat kasvuolosuhteet ja ennen muuta aurinkoa.

Lisäksi ruoka tulee läheltä. Atlanta on USA:n virallinen ”persikka osavaltio” ja eiköhän täällä kasvateta muutakin.

1. HUONOA: Politiikka ja tulevat presidentinvaalit. 

Ehdokas Mike Huckabeeta haastateltiin tässä taannoin TV-lähetyksessä. Siinä hän kirkkain silmin selitti, kuinka ilmastonmuutos ei ole ihmisen aiheuttamaa.

”Meidän pitää keskittyä vain talouteemme”, sanoi idiootti miljoonille katsojille.

Parhaassakin tapauksessa hän vain tietää, mitä narua vetää. Alle puolet amerikkalaisista uskoo, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttamaa. Joka viides ei usko koko ilmastonmuutokseen (Yale project 2014).

Eihän siitä sitten heille kannata kertoa.

Huckabeen puheenvuorot jatkuivat samantasoisina, ja minä päätin ottaa hetken tauon politiikan seuraamisesta.

2. HUONOA: Aseet.

Vaalien lisäksi TV-uutiset eivät ole juuri muusta kertoneet, kuin siitä, miten eräs nuori mies oli ammuskellut joukon ihmisiä kuoliaaksi. Taas.

Napataanpa tähän ote Suomen Kuvalehdessä julkaistusta jutusta, joka on vuodelta 2011, mutta edelleen informatiivinen:

Arjen ampumisiin kuollut enemmän ihmisiä kuin Yhdysvaltain sodissa yhteensä

Martin Luther Kingin vuonna 1968 tapahtuneen murhan jälkeen yli 1,2 miljoonaa muuta amerikkalaista on kuollut arkisessa aseväkivallassa. Määrä on reilusti suurempi kuin kaikissa Yhdysvaltojen käymissä sodissa kautta historian mukaan lukien sisällissota (140 000 kaatunutta), ensimmäinen maailmansota (54 000) ja toinen maailmansota (292 000).

Ongelma on käsittääkseni siinä, että käsiaseita voi ostaa kuin karkkia kaupasta. Toisaalta amerikkalaiset kai näkevät aseen omistamisen jonain vapauden symbolina.

Onhan se pelottavaa.

3. HUONOA: Autokulttuuri.

Onko sillä kiesillä aivan pakko mennä tien toiselle puolelle syömään sämpylää? Mitä järkeä on enää 14-kaistaisissa teissä? Eikö kukaan muu haluaisi voida hakea maitopurkin kaupasta ilman autoa?

Voisitteko luoda tänne lähiöön edes jonkinlaisen keskustan, jossa voisi ihan vaan kävellä paikasta toiseen sen sijaan, että ripottelette marketit, ravintolat ja muut palvelut muutaman kilometrin välein niin, että varmana kuluu bensaa?

Ai ei. No, minähän ajan fillarillani täällä sitten, kun se aikanaan saapuu kontin mukana. Sanotte mitä sanotte. Hankin T-paidan, jossa on selässä iso kuva keskisormesta.

(Huomaatte varmaan, että tämä asia ottaa päähän. Terveisiä Helsingin Kallioon, joka tuntuu nyt taivaalliselta paikalta.)

1. OUTOA: Ruokakulttuuri.

En halua sanoa ruoan olevan täällä huonoa, kun hyvääkin on tarjolla vaikka millä mitalla. Mutta oudolta amerikkalainen ruokakulttuuri vaikuttaa.

Esimerkkejä:

• Kanaravintolaketju tarjoaa 60 erilailla maustettua kanansiipeä. Lounaalla saat syödä niitä niin paljon kuin napa vetää. Maistuisko?
• Teiden varsilla on kymmenen kertaa enemmän kylttejä ravintoloihin ja pikaruokapaikkoihin kuin perinteisiä opastuskylttejä. Kai siinä nälkä iskee.
• Kaupassa ruokapakkaukset ovat täynnä tekstejä, joissa kerrotaan mitä ainesosia tuote ei sisällä. Oli yllättävän vaikea löytää ihan tavallista vehnäjauhoa, ja tuntui oudolta napata mukaan leivinjauhe, jonka kyljessä lukee isolla ”no aluminium”. Kiva.
• Hampurilaisateriaan kuului mukana voinappi. Miksi?

Häät Houstonissa ja arki Atlantassa

Takana on onnellinen, ihana viikonloppu ystävän pihajuhla-häissä Houstonissa. Kiitos vielä Teksasiin!

Reipas suomalais-amerikkalainen pari piti hääjuhlansa hurrikaanikaudella, eikä pihabileistä selvitty ilman sadetta ja mutaisia jalkoja. Mutta eiväthän tuollaiset asiat ketään haittaa, lähinnä vain naurattavat.

Paikalla oli ystäviä ja sukulaisia molemmilta mantereilta, ja tunnelma oli superrento ja lämmin. Hääparin puolesta vieläkin itkettää, niin onnellisia ja rakastuneita he olivat.

Oli hauska tutustua teksasilaisiin ja maistaa paikallisia herkkuja. Heti alkuun sulhasen isä keitteli pihalla kilokaupalla crawfisheja (rapuja), joita lapattiin ronskisti omille tai kaverin kanssa jaetuille tarjottimille syötäväksi (ks. alla).

Pääruoaksi oli muun muassa ribsejä ja jambalayaa. Päätin, että Texasissa en ole kasvissyöjä ja räävin ribsejä ikenet irvessä – hyvää oli!

Maut olivat takuulla ehtaa etelää: tuhteja ja mausteisia.

Meille oli luksusta myös saada viettää aikaa Suomesta tulleiden ystävien kanssa. Viikonlopun päätteeksi oli varsin kiperää sanoa kaikille heipat.. Nyt menee pitkään ennen kuin taas nähdään. Hui.

Kotiin päästyämme matkustamiseen hurahtanut tyttömme olisi halunnut heti lähteä takaisin kummitädin luokse. Onneksi seuraavina vuosina se sentään onnistuu helpommin!

Yllä kuva kodistamme, meillä on huoneisto toisesta kerroksesta.

Atlantassa alkaa nyt arjen etsiminen. Siitä tekee haasteellisen kaksi asiaa: kuumuus ja autottomuus.

Jos voisin, niin lähettäisin mieluusti 10-15 astetta Suomea lämmittämään, sillä tämä paahde on aivan liikaa. Ulkona ei kerta kaikkiaan voi olla klo 10-17 välisenä aikana.

En muista kokeneeni vastaavaa kuumuutta. Auringon säteet jotenkin kaivautuvat päänahan läpi ja polttavat hetkessä. Lämpöä on pakko olla yli +35.

Onneksi aamuisin sentään ehdimme uimaan taloyhtiön altaalle. Se on selkeästi P:n päivän kohokohta (ja varmaan myös mun, niin hupaisaa touhu on). Hyvä, että saan tyypille kellukkeet käsiin, kun se jo juoksee ja hyppää altaaseen ”pommin”.

On helpottavaa, että P pärjää vedessä ilman apua – yleisesti ottaen. Ei se varsinaisesti vielä ui, mutta jotenkin vesijuoksee eteenpäin.

Aamun jälkeen edessä on pitkä päivä, joten tekemistä on pakko ruveta löytämään jostain.

Kotimme ympäristöstä sitä ei ole löytynyt. Täällä on vaan autoteitä ja pikaruokaloita. Tänäänkin päivän epätoivoinen ekskursio päätyi Wendy’s hampurilaisravintolaan, josta tulimme tyhjin vatsoin kotiin, niin kuraa ruoka oli.

Auton saamisessa voi kuitenkin mennä kuulemma viikkoja. Nyt meidän on tarkoitus pärjätä yhdellä vuokra-autolla ja ostamme autot vasta, kun saamme sosiaaliturvatunnukset ja muut paperiasiat kuntoon.

Siihen asti on keksimistä.

Seuraavaksi yritän selvittää, miten julkinen liikenne toimii. Kuulemma se on ”excellent”. Mutta jos jotain olen huomannut, niin paikallisten mukaan kaikki on aina ihan mielettömän hyvää.

Ehkä se on vaan asenteesta kiinni, ja mun pitää löytää sama moodi!

Täällä ollaan!

Matkan siirto parilla päivällä lapsen sairastumisen vuoksi osoittautui mainioksi asiaksi. Viideksi ensimmäiseksi päiväksi buukatulle hotellille ei näin tarvinnut antaa kahta päivää enempää.

Ei hotelli mikään kauhea paikka ollut, lähinnä koominen kaikessa amerikkalaisuudessaan. Pikkasen kulahtanut mesta, mutta yritystä piisasi.

Ensimmäiseksi vastaan tuli ilmastoinnin avulla pakkasen puolelle jäähdytetty ilma. Kun ulkona on 35 astetta, sitä luulisi voivansa hengailla kesätamineissa, mutta ei.

Huoneemme ikivanha ilmastointilaite oli myös niin tehokas, että vaikka sammutimme sen heti, siellä oli jääkylmä vielä seuraavanakin päivänä. Kun huone vihdoin lämpeni, sai huomata, että säätömahdollisuudet rajoittuivat kahteen: hikoile tai palele.

(Kaikki ravintolat, kaupat ja muut paikat käyttävät muuten jälkimmäistä vaihtoehtoa).

Huoneen hienoin laite oli järkyttävän kokoinen jenkkijääkaappi. Se myös piti vaikuttavaa, pesukoneen linkousvaihetta muistuttavaa ääntä noin vartin välein. Toisin kuin ilmastointilaitteen, tätä vehjettä ei saanut pois päältä.

Pisti silmään, että muuten keittonurkkaus oli ihan tyhjä. Kaapeissa ei ollut lautasia, laseja, mukeja tai mitään. Ilmeisesti jääkaappi (tai koko keittiö) oli tarkoitettu valmisruokien säilytykseen ja lämmittämiseen. Mikro löytyi.

Aamupala, se oli näkemisen arvoinen! Tarjolla oli muffinsseja, sokerikuorrutettuja korvapuusteja, cheddartäytteisiä valmismunakkaita, hampurilais- ja fajitasvermeet ja sen sellaista. Ei kuitenkaan yhtäkään vihannesta, ellei salsapurkkeja lasketa (varmaan lasketaan).

Hienointa oli, että kaikki vaikutti tulleen suoraan paketista, eikä paikalle tarvittu yhtään hotellihenkilökuntaa. Kahvikupitkin olivat kertiksiä.

Pari päivää suhtauduin brekkariin mielenkiinnolla. Tiirailin mitä muut hotelliasukkaat (amerikkalaisia suurin osa) valitsevat lautasilleen ja intoilin siitä, että nyt on mahis syödä niin paljon sokeria kuin jaksaa.

Ei jaksanut. Ei ne sokerikuorrutetut valmiskorvarit vaan maistuneet hyvltä. Ehkä parin vuoden soluttautumisen päästä kaikki on toisin.

Hotellin ympäristö oli juuri sitä Amerikkaa, jota etukäteen kammoksuin.

Periaatteessa kävelymatkan päässä oli paljon kahviloita, ravintoloita ja kauppoja. (Jos näin lukisi jossain matkaesitteessä, niin hotellihan vaikuttaisi sijaintinsa puolesta ihan ok:lta). Mutta niihin ei meinannut päästä mitenkään kävellen.

Lisäksi jokainen kahvila ja ravintola oli osa jotain ketjua ja kaikkien kauppojen ja putiikkien virkaa hoiteli valtava Walmart, tietenkin.

Ekana päivänä haukkasin vähän liian ison palan Amerikkaa yrittämällä tutustua alueeseen lapsen kanssa (miehen työt alkoivat heti). Walmartiin ajoi tarve hankkia lapselle potta ja kellukkeet (hotellissa oli uima-allas = tekemistä).

Rattaiden kanssa ähistelyn lisäksi Starbucksin kahvista oli unohtunut kahvi ja Walmart oli vaan aivan liian suuri (yleisesti ottaen ahdistun kauppakeskuksissa, tulossa mukavat vuodet).

Tosin en ensin meinannut löytää koko paikkaa.

Oli pakko kysyä neuvoa yhdellä isolla parkkiksella ja sain vastaukseksi, että seisot Walmartin vieressä. On vaikea selittää, miten aakea ja laakea se parkkis oli. Joka puolella oli mun mielestä ihan samanlaisia rakennuksia eikä siihen just näkynyt Walmartin kylttiä.

Kaikesta huolimatta olen ihmeellisen innoissaan kaikesta. Tuntuu hyvältä vähän etsiä omia epämukavuusalueita. Suomessa kaikki alkoi varmaan olla jo liian hyvin! Uskon myös vakaasti, että tulen tykkäämään täällä asumisesta ja tapaamaan kiinnostavia ihmisiä (olen jo nyt).

Lapsi taas on jo aivan into piukeena. Tyyppi on fiiliksissä kaikesta: hotellista, uima-altaista, ravintoloista ja Walmartistakin. Hänestä kyllä irtoaa energiaa meillekin.

Eilen pääsimme muuten muuttamaan väliaikaiseen kämppäämme, mistä käsin etsimme pysyvää kotia tuleviksi vuosiksi. Täällä on hyvät oltavat, mutta kerron niistä toisella kertaa!

PS Skarppaan kuvaamisen kanssa jahka ehdin. Myös tämän blogin kansikuva on jostain katalogista, pistän pian paremmaksi!