Kitch ja katu-uskottava Miami tarjoaa huilihetken

Ensi viikko on kuudes perättäinen viikko, kun Jaakko on arkipäivät työmatkoilla. Enkä ole luhistumisen partaalla!

Kahden lapsen yksinhuoltaja-arki tuntuu välillä siltä, kuin yrittäisi hoitaa sataa asiaa ilman aivoja samalla, kun lapset huutavat. Kaikki menee lihasmuistilla. Jos menee.

Sitten ne tulevat kipeiksi. Ja sinä. Ja ne pyykit ovat vieläkin koneessa.

Tiesin mitä on edessä, joten buukkasin keskelle työmatkarupeamaa itselleni lomamatkan Miamiin tapaamaan rakasta ystävää.

Eihän siinä mitään järkeä ole, että lentää kaksi tuntia suuntaansa 2,5 päiväksi. Rahaa palaa ja hiilidioksidia tupruaa. Tulevat sukupolvet tuhahtelevat tällaiselle tuhlaamiselle.

”Ettekö te ajatelleet ilmastonmuutosta?!”

Minulla on selitys valmiina: ”Mutku se teki niin onnelliseksi.”

Ja te vaan huusitte mulle.

Rakastan sitä hetkeä, kun matka on juuri alkanut. Olo on kepeä, koska tiedät, ettei tarvitse ajatella mitään arkeen liittyvää. Vatsassa kihelmöi. Mitä kaikkea kivaa saa tehdä!

Miamin lämmin tuuli kieputti hiuksiani, ja olin onnellinen. Jos kotiäitiys jotain opettaa, niin hetkessä elämisen.

Saavuin Beach Plaza hotellillemme perjantaina alkuiltapäivästä.

”Sori, oon vielä tapaamisessa!” viestitti Mia.

Ei stressiä.

Minulla on asiat tooodella hyvin. Tilasin margaritan ja asetuin terassille katselemaan kadun vilinää. Oli lämmin, lähemmäs +25 astetta.

Miami näytti samalta kuin vajaa vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran siellä kävin. Aurinko säkenöi neonkeltaisena. Palmut tanssivat tuulen mukana. Miami vicesta tutut rakennusten pastellivärit yhdistyivät ihmisten reteään ja roisiin pukeutumiseen.

Miami on niin kitch, että siitä ei voi kuin tykätä. Taisin ajatella samoin vuosi sitten.

Hotellimme sijaitsi turistien suosimalla Miami beachilla, joka on pitkulainen maakaistale Miamin kaupungin edustalla.

Ymmärrän, miksi tänne tullaan. Biitsin hiekka on pehmoisaa paljaita jalkoja vasten. Meren ulapan katseluun ei kyllästy koskaan.

Turisteille suunnattuja ravintoloita piisaa. Mutta tunnelma on silti rento. Kukaan ei tyrkytä mitään, ja suurin osa ihmisistä on todella ystävällisiä.

Lattarivaikutuksen aistii kaikkialla. Miamiin on tultu Kuubasta, mutta myös kaikkialta muualta Latinalaisesta Amerikasta.

Voin kuvitella, että tänne on helppo tulla, kun kulttuurillisesti ei tarvitse paljoa sopeutua, muiden ollessa jo siellä.  Nykyisin jopa 70 prosenttia asukkaista sanoo olevansa latinoja.

Ja he muuten menestyvät ja tienaavat hyvin. Että rakenna sinä punaniska vaan sitä muuria.

Ensimmäinen ilta hujahti kuubalaisessa ravintolassa. Yllä ihminen, joka on onnellinen jälkiruoastaan.

Päätimme Mian kanssa ottaa viikonlopun mahdollisimman rennosti. Niinpä osasimme jopa nukkua pitkiä yöunia, mahtavaa!

Lauantaina vuokrasimme fillarit, joilla suuntasimme Miamin keskustan lähistölle Wynwood walls ulkoilmamuseoon.

Wynwood walls on maailmalla tunnettu katutaiteen pyhättö.

Miamin pyörätiet olivat todella hyviä.

Olimme kummatkin onnellisia, kun saimme polkea auringonpaisteessa pitkin laiskanhiljaisia katuja. Ei meistä kummastakaan saa amerikkalaista autoiluihmistä.

Ylitimme siltoja ja ajoimme läpi pienten saarien, joiden rannat olivat rakennettu täyteen toinen toistaan hulppeampia asuntoja.

Viimeinen silta vei Miamin keskustaan.

Wynwood walls on keskustan pohjoispuolella.

Lähestyessämme sitä katukuva alkoi muuttua. Pastellin sävyt vaihtuivat kirkkaisiin väreihin ja ympäristö vinksahti aavistuksen rosoisemmaksi.

Sitten seinät heräsivät eloon. Ne täyttyivät toinen toistaan hienommista maalauksista.

Yhdelle tyhjälle tontille oli pykättu aika särmä veistos.

Perillä Wynwood wallseilla huomasimme, että siellä olivat kaikki muutkin turistit. Mutta ei se ole huono, vaan hienoa, että taide kiinnostaa!

Jos muistan oikein, niin seinät maalataan kerran vuodessa. Sinne kutsutaan taiteilijoita ympäri maailman. Paikat ovat haluttuja.

Alue ei ollut kovin suuri, mutta todella vaikuttava se oli.

Keskellä pihaa lepäsi kissaeläin lentokoneen päällä.

Tuossa yllä on sisäänkäynti näyttelytilaan, jossa on erilaisia taideteoksia maalauksista veistoksiin.

Hieno tuo kaulakoru.

Tässä on yhdistetty Las Vegasista puretun Taj Mahal -hotellin koristeita omaan sanomaan.

Sama taiteilija oli luonut tämän. Hieno, mutta…

…hintalapun 150 000 dollaria hiukan mietitytti. Onko se jokin taiteilijan statement? Yleisesti olen sitä mieltä, että taiteen kuuluukin maksaa.

Loppupäivä sujui leppoisissa meiningeissä. Fillaroimme biitsille ja korkkasimme oluet.

Mitä muuta sitä tarvitsee?

No tietenkin, perulaisen ravintolan. Ruoka oli taivaallista, pisco sour timakka.

Ja se jälkkäri, amerikkalainen juustokakku sulautettuna yhteen perulaisen lucuma-hedelmän kanssa – sairaan hyvää.

Ihana viikonloppu, kiitos Mia!

T. Metrin mittainen ystäväsi. Ymmärrän tuota yllä olevaa kuvaa katsoessani, miksi miehesi ei ollut uskoa, että olen myös pelannut korista.

Kuusikymmentäluvun Wallu all-inclusive pakettimatkalla

Minulla on ihan paras appiukko. Sen lisäksi, että hän huolehtii neljästä lapsestaan ja kymmenestä lapsenlapsestaan ja hiihtää, hän bloggaa. Tässä teille Seppoa olkaa hyvät:

”Olin Ullan kanssa joulun ja uudenvuoden tienoot Georgiassa ja Floridassa. Reissusta muodostui ikimuistoinen sekä nähtävyyksien että ennen kaikkea Eijan ja Jaakon sekä kanssamme matkustaneiden Eevan (tyttäreni) ja Markun tarjoaman täyden palvelun ansiosta.

Olen pitänyt itseäni omatoimisena matkailijana. Lensin jo neljätoistavuotiaana yksin New Yorkista Helsinkiin. Tällä kertaa en olisi mitenkään selvinnyt matkalla kohtaamistamme vaikeuksista omin konstein.

Ongelmat alkoivat ennen kuin olimme edes päässeet matkaan: koneemme Helsingistä Amsterdamiin lähti tunnin myöhässä.

Vaihtoaikaa Atlantan lennolle jäi 20 minuuttia.

Laskeutuessamme Amsterdamiin jatkolennon lähtöportti oli jo suljettu ja meidät rebookattu seuraavan aamun koneeseen. Me olisimme jo antautuneet, mutta Eeva päätti yrittää juosten passintarkastusten läpi portille.

Markku, Eeva ja lapset juoksivat nopeammin edellä ja taivuttelivat virkailijat ja lentokapteenin ottamaan meidät kyytiin. Sisällä koneessa olimme minuutin ennen aikataulunmukaista lähtöaikaa.

Sinnikäs juoksu pelasti yhteisen joulun viettomme Jaakon ja Eijan luona, minkä eteen he olivat nähneet paljon vaivaa.

Seuraavalla lennolla olisimme päässeet perille vasta myöhään aattoiltana. Matkatavaramme tulivatkin vasta silloin – joulupukki ehti siis ajoissa.

Tapaninpäivänä lähdimme ajelemaan 500 mailin päähän Orlandoon. Markku oli vuokrannut ison tila-auton, jonka ainoaksi kuljettajaksi hänet oli merkitty.

Auton ajaminen monikaistaisilla teillä joulusesongin vilkkaassa liikenteessä olisi ollut minulle ainakin iso stressi, ellei ylikäymätön paikka. Nyt saatoin keskittyä maisemista nauttimiseen ja liikennekulttuurin havannointiin.

Samalla seuraava ongelma alkoi muodostua eteemme.

Meidän oli tarkoitus lomailla isossa resortkämpässä, johon kaikki kolme perhettä hyvin mahtuisivat. Matkalla Floridaan Eija sai tekstiviestin, jossa kerrottiin, että varauksemme oli peruttu. Ilmastointi ei toiminut.

Muutaman useamman tunnin mittaisen tiukan, mutta kohteliaan puhelun avulla Eija sai asumiset järjestettyä. Kaksi ensimmäistä päivää yövyimme Holiday Innissä, mutta loppulomaksi saimme viisi makuuhuonetta sisältävän hulppean asunnon uima-altaineen.

Tämä puhelinneuvottelu ei olisi minulta mitenkään sujunut jo kuulovaikeuksieni takia, saatikka puuttuvan kärsivällisyyteni vuoksi.

Noloin ongelmamme matkalla oli kuitenkin luottokorttini toimimattomuus.

Turvallisuushakuisena ihmisenä olin poistanut uudelta kortiltani käyttömahdollisuuden ulkomailla ja unohtanut palauttaa sen ennen matkaamme.

En onnistunut palauttamaan sitä soitolla pankkiini Suomeen, koska minulla ei myöskään ollut henkilöidentifiointiin tarvittavia pankkitunnuksia mukanani. Tilin käytön avaaminen ei kuulemma olisi onnistunut edes jonkin paikallisen pankin välityksellä.

Olimme siis koko matkan ajan toisenvaraisia rahankäyttömme suhteen, lukuunottamatta pientä käteisrahan kassaamme. Oikeasti meillä ei ollut hätää, mutta jos olisimme olleet matkassa yksin, olisi tullut tenkkapoo.

Muutoin reissu oli onnistunut. Saimme nauttia runsain mitoin Floridan turistikohteiden antimista, amerikkalaisesta välittömyydestä ja asiakaspalvelukulttuurista.

Kennedy Space Center oli yksi mieleenpainuvimmista kohteista.

Vierailimme myös (Alli)gatorlandissa.

Lisäksi tutustuimme Skeletons-museoon. Emmekä tietenkään voinet unohtaa Floridan suureellista Disneyworldia.

Matkastamme muodostui todellinen all-inclusive pakettimatka, jota se olisi toki ilman mainittuja hankaluuksia muutenkin ollut.

Ullan mukaan kaikki hänen ulkomaanmatkansa ovat olleet `pakettimatkoja`. Joten sikäli reissu sujui odotusten mukaisesti.

Suuret kiitokset seikkailurikkaasta ja antoisasta matkastamme kaikille eikä vähiten lastenlapsillemme.”

• Sepon aiempi blogi: More of the same

Kuvat: Markku Näreneva

Sitten menimme Costa Ricaan ja huokaisin

Lentomatka Atlantasta Costa Ricaan kestää vain 3,5 tuntia, mutta elämänmuutos tuntuu siltä kuin olisi vaihtanut planeettaa.

Atlantan aakeat ja täydellisen tasaiset kahdeksankaistaiset tiet vaihtuivat kaksikaistaiseen, ajoittain kuoppaiseen asfalttitiehen. Silloilla kaistat kapenevat yhteen. Sivutiet ovat hiekkateitä. Kaukana ovat vauhti ja korkeiden lasitalojen kimallus. Iso raha.

Istumme ystäväperheen kanssa pakettiautossa. Kuljemme ehkä kuuttakymppiä Costa Rican pohjoisosissa sijaitsevalta Liberian lentokentältä kohti rannikkoa.

Päämääränämme on pieni kylä nimeltä Potrero, mistä olemme vuokranneet meille talon.

Vehreä sademetsä vyöryy tuon tuosta tien päälle. Puita on pitänyt trimmata alaosista niin, ettei lehvistö osuisi autoihin.

Kylät vilahtavat ohitse, koska ne ovat niin pieniä. Talot alkavat suoraan tien vierestä ja tuskin jatkuvat pitkälle puitten alle. Rakennukset ovat matalia ja yksinkertaisia. Kiviseinää ja aaltopeltikattoa. Monista puuttuvat lasi-ikkunat. Lapset juoksevat kaduilla.

Keskellä kylää on usein vihreä iso aukio, jalkapallokenttä.

Jokaisella ruokakaupalla on etuliite Super. Oli se sitten minkäkokoinen tahansa. Kiskan kokoinen saattaa tosin myöntää olevansa Super Mini Maria. Super Wendysta tuli meidän lähikauppamme.

Kotikutoisuus huokuu pienten baarien kylteistä. Muovituoleista ja sikin sokin eri väreillä maalatuista ulkoseinistä. Huokaisen helpotuksesta jo matkalla kohteeseemme.

Selitän.

Atlantassa minua on ahdistanut tietous siitä, että elämämme on järjettömän etuoikeutettua törsäystä. Pakotettu autoilu ja tyrkytetty kulutuskulttuuri saavat minussa aikaan syyllisyydentunteen, jota on vaikea karistaa.

Käytännössä en voi olla näkemättä, minkälaista riistoa elämäntapamme ylläpitäminen aiheuttaa.

• Tavaraa pursuaa joka paikasta.Vaatekaupat myyvät halpaa ja huonoa, koska retkut on tuotettu niin. Jonkun selkänahasta. Walmartista ostetut hiekkalapiot lörpähtävät hiekan painosta. (Taas ostin turhaan.)
• Jokaiseen juhlaan löytyy sata erilaista koristetta, jotka yleensä heitetään roskiin yhden päivän käytön jälkeen. Voin vaan kuvitella sen kiireen, mikä kiinalaisilla tehtailla on ennen halloweenia, joulua ja ystavävänpäivää. Joka vuosi.
• Lapsille leluja? Juu, osta tästä säkillinen millinkokoisia tarttuvia muovipalloja (uusi muovailuvaha!), muovihelmiä, muoviglitteriä, muovitöhnää, muovi-mitä-tahansa. Ne myös menevät kaikki pian kaatopaikalle ja meriin. Tai sitten voit valita erilaisia keräystuotteita American girls -nukeista My little ponyihin. Osta. Kerää koko s*tanan sarja!
• Ruokakaupoista saa aina kaikkea hinnalla millä hyvänsä. Ylikalastettua kalaa, yliprosessoituja kanaranskalaisia, ylisokeroituja (lapsille tarkoitettuja) jogurtteja ja mitä tahansa vihannesta tai marjaa oli sen sesonki tai ei.

Osta vauvan kosteuspyyhkeiden kosteutus- ja lämmityslaite. Pointtini on, että Yhdysvalloissa voi sokeutua sille, mikä on tarpeellista ja mikä ei. 

Sitten menimme Costa Ricaan.

Joka paikassa on ylikulutusta, myös Costa Ricassa, en sitä sano. Mutta siellä nähdään myös luonnon arvo.

Costa Rica on suojellut suuremman osan pinta-alastaan kuin mikään muu maailman valtio. Vain vähän Viroa suuremmassa maassa on 186 suojelualuetta, joiden joukossa on 32 kansallispuistoa. (Wikipedia)

Luonnonsuojelu on järkevää jo siitä syystä, että maan talous nojaa turismiin – tarkemmin sanottuna ekoturismiin.

Kuva: Noora Suvanto

Turistien sompailua rajoitetaan ja joka paikassa pyydetään säästämään sähköä. Osissa kaupoissa tuotteet pakattiin paperipusseihin muovikassien sijaan. Vuokraamamme asunnon ohjeissa oli pitkä lista keinoista, miten säästää luontoa.

Pikkujuttuja, mutta pidemmän päälle ne vaikuttavat.

Toisekseen minua helpotti yksinkertaisesti vain poistua Yhdysvalloista. Olla sellaisessa maailman kolkassa, joka paremmin vastaa suurimman osan maailman asukkaiden elinoloja. Oloni tuntui normaalimmalta.

Loma-asuntomme oli toki täyttä luksusta paikallisten ihmisten elinoloihin verrattuna. Mutta silti. Ainakin kuluttamani raha meni yleensä niille, joille se kuuluikin.

Kuva: Noora Suvanto

Lomaposse: neljä aikuista ja kolme lasta. Nuo mehiläistarhaajat ovat meidän nappulamme. Heille on periytynyt vasemmalla olevan mieshenkilön hipiä, joten aurinkosuoja on tarpeen. Lisäksi kuvassa oikealla ihana Noora, ruskea Marcus ja maanmainio pieni ihminen, T. Ai niin, ja minä siinä keskellä.

Oma kotimme paratiisissa.

Kotirapumme luulee olevansa piilossa.

Uima-allas oli kovassa käytössä.

Molskis!

Lepolasset. Kuvittele pimenevä ilta, lapset nukkumassa ja aikuiset siinä siemailemassa viiniä. Sitä on loma. Kuvan perukoilla häämöttää ulkokeittiö grilleineen.

Aamupalapannarit banaaneista, joita Costa Ricassa piisaa.

Mitä sitten teimme Costa Ricassa? Kaikkea! Kokeilin elämäni ensimmäisen kerran sekä suppausta (stand up paddleboarding) että surffausta. Ihastuin kumpaankin saman tein.

Suppaus eli rento melominen veden päällä on rauhoittavaa ja jollain tapaa vangitsevaa. Kuin meditointia. Ekan kerran jälkeen jalat olivat pelkkää hyytelöä, mutta tekniikan oppi nopeasti. Oli mukavaa, kun melomisen lomassa pystyi juttelemaan kaverin kanssa niitä näitä.

Surffaus taas on ihan holtittoman vaikeaa ja hauskaa samanaikaisesti. Ymmärrän, miksi monet jäävät siihen koukkuun. Se tunne, kun aalto vie lautaa jalkojen alla ja sen jotenkuten hanskaa.. siinä tekisi mieli huutaa ja nauraa samaan aikaan. Niin taisin tehdäkin.

Yleensä kyllä lensin mahalleni, selälleni ja ihan miten päin vaan.

Kerran kävimme kajakoimassa ja snorklaamassa. Uimme tietysti joka päivä. Lapset rakastivat takapihamme omaa uima-allasta.

Kuva: Noora Suvanto

P:n suurinta hupia on edelleen hyppiminen veteen. Tällä reissulla neiti oppi tekemään voltin isän heittämänä.

Kuva Noora Suvanto

Lapsille iso juttu oli päästä näkemään apinoita, tukaaneja, leopardin ja muita eläimiä läheisellä villeläintarhalla. Mutta tuollaiset 1-4 vuotiaat lapset ovat onnellisia jo siitä, jos saavat eteensä vähän hiekkaa, vettä tai sängyn, jossa saa pomppia.

Synttärini osuivat lomalle, ja päätimme juhlia sitä tilaamalla oman costaricalaisen kokin kotiimme. Loistava konsepti!

Leppoisasti hymyilevä Angelica loihti pöytään chevichea, juusto-empanadoja, marinoituja katkarapuvartaita, bataattipyretta, paistettua lihaa ja jälkkäriksi limekakkuja. Kaikki oli täydellisen hyvää. Erityisesti kastikkeet, chimichurri, ja ne toiset tulisemmat soossit, nam.

Kaikki sujui kuin tanssi. Meidän ei tarvinnut tehdä mitään, ei edes siivota keittiötä aterian jälkeen.

Costaricalainen ruoka oli muutenkin tosi hyvää: paljon tuoretta kalaa ja muuta merenelävää sekä hedelmiä ja vihanneksia. Perinteiseen ruokaan, casadoon, kuuluu riisiä, papuja, paistettua banaania, salaattia sekä kalaa, lihaa tai katkarapuja.

Kohteena Costa Rica oli helppo pikkulapsiperheille: maa on turvallinen, kaikki toimii, lääkäriin pääsee helposti ja ihmiset ovat mielettömän ystävällisiä.

Kävimme kerran lekurissa ja lääkäri ei olisi millään halunnut ottaa meiltä rahaa vastaan, ”koska lapsi on ihan terve”.

Mukavinta meille oli se, että matkustimme yhdessä ystävien kanssa. Tällöin pystyimme päivisin jakaantumaan sen mukaan, mitä kukin halusi tehdä. Aamulla sovimme kuka lähtee milloinkin surffaamaan tai muuta tekemään.

Kuva: Noora Suvanto

Välillä ehdimme Nooran kanssa viivähtämään pidempäänkin kylillä ja nauttimaan kahvin coktailina. Lomalla kun oltiin.

PS Kuvien suhteen kävi taas huono tuuri. Kamerani kuvasiirtolaite on ilmeisesti viallinen, sillä se tuhosi kaikki muistikortin kuvat. Onneksi joitain hetkiä tuli ikuistettua kännykällä – kiitos Nooralle monista fotoista. Kuvansiirtolaite lensi roskiin.

PPS Kaikki muut kuvat ovat kirjoittajan ottamia, paitsi ne jotka on muutoin merkitty.

Vappulointia Miamissa

Jokaisen pitää välillä saada tehdä jotain hauskaa, leppoisaa ja pöhköä. Siksi on vappu – hei, sitä se monelle on. Ja siksi on Miami.

Tarvitsimme ystäväni Nooran (yllä) kanssa irtioton lapsiarjesta. Niin paljon kuin rakastammekin tyyppejämme kotona, mutsien on välillä saatava olla poissa.

Miami beach oli loistava kohde, koska:

• Sinne pitää lentää. Automatkan päässä olevista paikoista saattaisi tiukan paikan tullen ajaa päivää aikaisemmin kotiin. Tai sitten, köh, ei ole ajokunnossa, kun pitäisi lähteä.
• Siellä on biitsi ja aurinko. Emme ole erityisiä auringonpalvojia, mutta meri on ihana ja aurinko helpottaa minihameen käyttöä. Luit oikein. Haha!
• Siellä voi tehdä mitä vaan. Ei tarvitse olla hillitty, kaikki-langat-ovat-käsissäni -äiti. Saa pukeutua epäkäytännöllisiin kenkiin, siihen mekkoon ja tanssia aamuun asti. Tai, jos haluaa, voi vain chillailla – näin ainakin vakuuttelimme, että saattaisimme tehdä (buahaha).

Ensimmäinen kohta voi särähtää korvaan – kuka nyt lomalta etuajassa tulee kotiin? Mutta se olisi voinut tulla mieleeni, jos olisimme olleet automatkan päässä, sillä pienimmäisemme S oli kotona 40 asteen kuumeessa.

Pari kertaa jouduin hengittämään syvään ennen kuin edes lähdin pois.

Isä osaa tottakai hoitaa, mutta eipä ollut varsinaisesti mukavaa käydä tekstiviestitse läpi asioita, kuten hengittääkö se ja milloin pitää lähteä ensiapuun.

Onneksi seuraavana päivänä, lauantaina, kuume hellitti ja sain jonkinlaisen mielenrauhan.

Joten eikun kohti vappua!

Miami beachilla vallitsi samanhenkinen iloinen tunnelma kuin Suomessa näihin aikoihin (miinus sade). Kuplivan kepeään tunnelmaan oli niin helppo solahtaa, että rentoutuminen huhti-toukokuun vaihteessa on varmaan ohjelmoitu geeneihin.

Kuvat, huoh. Otin niitä paljon, mutta kuinkas ollakaan kameran muistikortti sanoi itsensä irti loman päätteeksi. Ehkä se näki liian sekoboltseja juttuja, ehe ehe.

Kännyräpsyillä mennään – kiitos Nooralle suurimmasta osasta kuvista!

Minkälalainen Miami oli? Kuuma ja rento. Kuin yleinen sauna Suomessa. Siellä ollaan vartalot esillä, leppoisina ja vapaina.

”Katso mä oon tällainen. Tai älä katso, ihan sama. Nautitaan vaan elämästä ja lämmöstä.”

Ihmiset lepäsivät hiekalla pehmeät vatsamakkaransa täydellisen raukeina. Vieressä öljystä ja hiestä kiiltelevät muskelimiehet kiskoivat rautaa ilmaan. Musiikki soi.

Kaikilla oli yhtä pienet vaatekappaleet yllään. Miami jotenkin onnistui alleviivaamaan sitä, että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

Aluksi oli hämmentävää, että ihmisiä näki ravintolakadulla kävelemässä pelkissä uikkareissa. Myöhemmin tajusimme, että moni asu vain näytti uikkarilta.

Odotin Miamin olevan sliipatumpi. Siksi oli ihanaa huomata, miten korostetun lungi ilmapiiri oli.

Toinen itseni yllättänyt asia oli se, miten kaunis Miami on.

Asuimme simppelissä hotellissa Miami beachin rannan tuntumassa. Rantsu on kaunis, mutta vaikutuin erityisesti laajasta Art deco -alueesta.

Tuo tyylisuuntaus pastelleine sävyineen sopii täydellisesti auringossa huojuvien palmujen katveeseen.

Miami beach ei ole suuren suuri alue. Näppärin tapa tutustua siihen on fillarointi, ja iloksemme tarjolla oli kaupunkipyöriä.

Päätön haahuilu ja sattumanvarainen pysähtely oli ihanaa. Ei tarvinnut miettiä kenenkään päiväuni- tai ruoka-aikoja. Sai syödä silloin kun halusi, niin pitkään kun halusi.

Taivaallisen hyvän perulaisen ravintola Cvi.che 105 antimia.

Iltapäivän pisco sour.

Lämmin ilta ja kattoterassi.

Huvittavinta oli, että kaikki mitä olimme vähääkään suunnitelleet tekevämme viikonlopun aikana, myös teimme. Eikä missään vaiheessa ollut kiire.

Väitän, että kotiäitiys kehittää projektinhallintataidot huippuunsa!

Lauantain päätteeksi löysimme itsemme baarista. Sanonpa vaan, että Miami beachin tanssilattialta, jos mistä, löytyy vapaus!

DJ sai päättää mihin suuntaan vartalot keinuivat ja vatkasivat. Jokainen niistä erinäköisistä ja muotoisista kimaltelevista ihmisistä pisti kaikkensa kehiin. Vähän överiksikin. Upeata.

Kotiin palasi väsynyt kaksikko, mutta hymy kesti pitkään seuraavalle viikolle. Olipa ihanaa! Hauskaa! Ihan pöhköä!

Miniloman taika on siinä, että sen jälkeen on maailman mahtavinta rutistaa kotona olevia rakkaita. Yhtäkkiä pinna on paljon pidempi ja mieli toiveikkaampi.

Naurattaa, kun radiosta tulee kappale, johon on osannut eläytyä suurin elein.

Resepti onnistuneeseen vappuun / minilomaan:

1. Ystävä tai useampia. Yksi toden totta riittää. Kiitos, Noora ❤
2. Aikaa (ja aurinko). Suomalaiset osaavat tinkiä jälkimmäisestä. Mutta aikaa on oltava yhtä iltaa enemmän, jotta ehtii jutella, olla ja tehdä mitä haluaa.
3. Jotain pöhköä. Jollekin riittää hassu vappupallo. Toinen tarvitsee naamiaisasun, karaokebaarin, kymmenen munkkia, skumppaa ja pöydän, jonka päällä tanssia. Vappuna mikään ei ole överiä, vaan kaikki on fiksua. Koska vappu (ja miniloma).

Itselläni homma kiteytyi tällä kertaa kenkiin.

Huom huom: nuo eivät ole tennarit! Olin hetken muutakin kuin kotiäiti. Ja jaksoin tanssia aamuun asti.

Vapaus, ystävät ja New Orleans

Olipa kerran viikonloppu, jolloin jätin lapset isänsä kanssa kotiin ja lähdin New Orleansiin tapaamaan ystäviä.

Perjantai: ”Lapset, olette ihania, mutta moikka!”

Ja niin meni taksin ovi kiinni. Mutsi häippäisi nautiskelemaan kiireettömistä brunsseista, juttelemaan ystävien kanssa ilman keskytyksiä ja nukkumaan yöt ilman herätyksiä.

Pienemmälle (1v 3kk) edessä oli ensimmäinen kerta, kun olisin yön yli poissa. Ja heti lähdin kahdeksi yöksi. Oli jo korkea aika!

Tarvitsin hetken vapautta.

Lentokentällä tilasin margaritan katsomatta menua. Tarjoilijaa huvitti. Minua hymyillytti. Siitä muistona tuo suttuinen selfie.

En ollut vielä lähellekään perillä, mutta olin jo totaalisen lomalla. Hei, pelkästään se, että vessaan ei änge seuraksi kahta natiaista, on luksusta.

Lentokoneessa istuminen oli niin leppoisaa, että melkein en olisi halunnut sen laskeutuvan ajallaan. New Orleansiin lentää reilussa tunnissa, autolla ajaen menisi noin kuusi tuntia.

Saavuin New Orleansiin eli Nolaan illansuussa. Ehdin nähdä, kuinka taivas punertui ja kaupungin valot syttyivät. Oli lämmin, ihana ilta.

Sitten sain halata rakkaita ystäviäni, jotka olen tuntenut lapsuudesta asti. Asumme kaikki nykyisin ulkomailla – Mia Houstonissa ja Maija Russunsa kanssa Edinburghissa. Mutta tämän viikonlopun saimme viettää yhdessä Nolassa.

Mahtavaa! Näytin koko matkan suurinpiirtein tuolta. Äimistyneeltä ja iloiselta samaanaikaan. ”Tähhhh, saan vaan nauttia elämästä?!”

Lauantai: ”Mitä söisin mimosien kanssa?”

Ihmiset, menkää mimosabrunssille.

Näin se käy: varaa ystävien kanssa pöytä jostain kivasta paikasta. Syö vain hyvää ja tilaa kylkeen skumppaa appelsiinimehulla. Älä kiirehdi.

Elämä ei voi siitä paljoa paremmaksi muuttua. Tuossa todisteena pari muikeaa muitsua.

Valitsin kylkeen catfish sandwichin perunasalaatilla. Oli hyvää.

Koko lauantaipäivän hidastelimme kaupungilla. Katselimme nähtävyyksiä. Pysähtelimme ostamaan syötävää ja juotavaa.

Yksi meistä raportoi näkemänsä Instagramiin:”Tää kaupunki on ihan mieletön!”. Toinen huokaili, miten eurooppalaiset vibat saavat olon kotoisaksi. Kolmas lähti levykauppoihin, koska ”kaikki lempimusiikkini tulee New Orleansista”.

Rakastan lomailla ihmisten kanssa, jotka ovat fiiliksissä kohteesta. Minä jatkoin typeränonnellista hymyilyäni.

Historia pähkinänkuoressa: New Orleans on ranskalaisten vuonna 1718 perustama kaupunki. Vuonna 1763 Ranskan kuningas Ludvig XV antoi Louisianan kaupunkeineen Espanjan kunkulle. Ole hyvä!

Napoleon haali myöhemmin maat takaisin Ranskalle, mutta vuonna 1803 koko Louisiana myytiin Yhdysvalloille.

Suurin osa vanhan kaupungin rakennuksista on siis ranskalaisten tai espanjalaisten rakentamia, ja se luonnollisesti näkyy arkkitehtuurissa.

Moni muistaa kaupungin hurrikaani Katrinasta, joka iski vuonna 2005. Noin 80 prosenttia New Orleansista jäi tuolloin veden alle. Korjaustyöt eivät ole menneet ihan putkeen. Siitä enemmän muun muassa täällä.

Missisippi ja höyrylaiva. Kuinkas muutenkaan.

Nätti laiva. Synkkä menneisyys: 1700-1800 luvuilla New Orleans oli yksi orjakaupan keskuksista.

Huono kuva, mutta katsokaa tuotoa puuta. Välillä tuntui, kuin koko kaupunki olisi verhoutunut ikivanhojen, lumottujen puiden alle.

Tyypillinen näky French quarterissa: matalia rakennuksia reunustavat pitsimäiset parvekkeet.

Mardi gras -karnevaalia oli vietetty juuri edellisviikolla, ja puut olivat sen takia saaneet koristeeksi helmikoruja.

Viikon päästä vietettäisiin Saint Patrick’s dayta, mutta Nolassa sen juhliminen aloitettiin jo hyvissä ajoin. Juhlakaupunki hyödyntää kaikki syyt.

Elämäni paras munkki. Cafe du monden beignet. Uunituore, pehmeä ja maukas. Taustalla St Louis katedraali. Tiedän, se on sivuseikka.

Seafood grill -annos, jonka puoliväliin päästessäni bongasimme ravintolan lattialla viipottavan suuren rotan.

Sunnuntai: Nukuin kahdeksan tuntia ilman herätyksiä! Mikä tämä olo on…olen pirteä?

Ensin haikeat hyvästit ystäville. Sitten istuin jo taksissa. Mietin, että onnellisena on hyvä matkustaa takaisin perheen luo.

Kotona oli kaikki sujunut mukavasti, tietysti. Oli ihana nähdä lapset ja Jaakko.

Mutta arki toden totta rysähti kaikella painollaan heti niskaan. Jaakko lähti seuraavana aamuna työmatkalle. S valvotti öisin. P kiukutteli mistä ikinä vaan neljävuotias keksii kiukutella.

Ilmeisesti äipän lomailu oli kuitenkin ollut stressaavaa, ja se purkautui paluuni jälkeen.

On jännä, miten nopeasti rento, lupsakka lomaminä vaihtuu elämää suorittavaksi, väsyneeksi kotiäidiksi. Oma 2 päivän loma meinaa unohtua tässä Jaakon 5 päivän työmatkan aikana.

No, pitää vaan varata seuraava breikki!

PS Tämä oli jo toinen reissuni New Orleansiin. Aiempi matka tehtiin koko perheen voimin. Siitä lisää tästä linkistä.

 

Ristiriitainen Washington D.C.

Teimme viikonloppureissun Yhdysvaltojen pääkaupunkiin, Washingtoniin. Matkasta jäi jännä fiilis. 

Washingtonissa ei voi käydä ajattelematta maan presidenttiä. Vielä kuukausi sitten olisi Barack Obama ollut vallassa, mutta nyt valkoisessa talossa häärää Donald Trump.

Vaalitaistelun ratkettua ajattelin, ettei hän ihan niin kahjo voi olla presidenttinä. Mutta itse asiassa heppu vaikuttaa suorastaan pelottavalta. Kahden viikon virassaolon aikana hän on ainakin:

• Määrännyt lukuisia valtion virastoja viestintäkieltoon. Siis aikana, jolloin sosiaalisessa mediassa päivä on pitkä aika, esimerkiksi EPA (Environmental Protection Agency) ei saanut päivittää Twitteriä tai mitään muutakaan omaa viestintäkanavaansa, kunnes Trumpin omat vahtikoirat olivat paikoillaan. Virastoille kerrottiin muun muassa, että ”existing, individually controlled social-media accounts may become more centrally controlled.” Hui!
• Kieltänyt rahoituksen kansalaisjärjestöiltä, jotka tekevät aborttineuvontaa tai abortteja. Moi keskiaika. Nämä järjestöt tekevät paljon muutakin kuin aborttineuvontaa, esimerkkinä Planned Parenthood. Jos muuten oikeasti haluaisi vähentää abortteja, kannattaisi tukea nimenomaan näitä perhesuunnittelua tarjoavia tahoja. Pffft.
• Keskeyttänyt pakolaisten vastaanoton – vaikka he ovat Yhdysvaltojen omien suurlähetystöjen tarkkaan valitsemia henkilöitä. Ai niin, ja heitä kutsutaan pakolaisiksi, koska he pakenevät vainoa henkensä kaupalla. Ja nämä ovat niitä ihmisiä, joille halutaan vielä enemmän vaikeuksia? Eiku se olikin niin, että he ovat terroristeja. Kuvittele tähän kuva keskisormestani. Onneksi Yhdysvaltain oikeuslaitos puuttui peliin.
• Kielsi seitsemän maan kansalaisilta maahantulon, vaikka he ovat myös Yhdysvaltojen kansalaisia. Koska he ovat mahdollisia terroristeja. Ks. tästä esimerkiksi yhden sudanilaisen naisen tarina. Surullista. Myös tämä päätös on toistaiseksi jäissä.
• Ryhtynyt puuhaamaan muuria Meksikon rajalle. Hei pliis. Jos joku asia on rahan ja ajan haaskausta. Veikkaan, että tällä hankkeella lähinnä yritetään ohjata kansalaisten kiinnostus pois muista asioista. Se tepsii. Valitettavan moni 1) haluaa yksinkertaisia ratkaisuja ja 2) pelkää ihmisten keksimien rajojen takana asuvia ihmisiä.
• Jatkanut ihmisten solvaamista Twitterissa. Tässä lista yli 300 ihmisestä, joihin Yhdysvaltain presidentti on vihansa kohdistanut. Sitä luulisi, että on muutakin tekemistä.

Nuo ja monet, monet muut Trumpin teot kummittelivat mielessä, kun tutustuimme kauniiseen kaupunkiin.

Ei ole kaikkien amerikkalaisten vika, että heillä sattuu olemaan kahjo presidentti. Washingtonissa oli rauhallinen tunnelma.

Poliiseja tuntui olevan joka nurkalla, mikä muistutti tämänhetkisestä poliittisesta ilmapiiristä.

Yksi turistikohteista, jonka halusimme nähdä, oli Lincolnin muistomerkki.

Yhdysvaltain 16. presidentti Abraham Lincoln. Lincoln muistetaan muun muassa siitä, että hän vastusti orjuutta.

Lincolnin muistomerkiltä alkaa leveä puistoalue, National Mall – lyhyesti pelkkä Mall.
Suurin piirtein keskellä Mallia siintää ensimmäisen presidentin George Washingtonin monumentti.

Washingtonin monumentti on puolestaan valkoisen talon vieressä.

Juuri, kun lähestyimme presidentin tiluksia, taivaalta kuului helikopteriin säksätystä. Ilmapiiri selkeästi sähköistyi. Näimme kaukaa, kuinka valkoisen talon edessä oli paljon porukkaa, ja katolla seisoskeli turvamiehiä.

Ensin sivullemme ilmestyi pari helikopteria. Sitten taivaalle kipusi valtava helikopteri, joka lensi suoraan kohti valkoista taloa.

Kuva ei sitä kerro, mutta päidemme yli pyyhältänyt helikopteri oli todella suuri.

Turisteja ei päästetä lähellekään valkoista taloa, minne helikopteri suuntasi.

Zooooommm. Kyllä vain, helikopteri oli Yhdysvaltain presidentin Marine one -helikopteri. Trump is in da house.

Tuona hetkenä minulla meni kylmät väreet.

Sitten toisenlaisiin elukoihin. Kivenheiton päässä valkoisesta talosta, Mallin laidalla, sijaitsee Luonnontieteellinen museo.

Museo oli upea! Tässä miekkakala ja pienet ihmettelijät.

Kävimme myös läheisessä Air and Space -museossa. Se oli yhtä lailla mieletön paikka. Arvostan aina sitä, kun lapset pääsevät kokeilemaan asioita itse, ja se oli myös tämän paikan juju.

Valitettavasti pienet seuralaisemme eivät kauaa jaksaneet olla missään, joten museovisiitit olivat lyhyitä. Pisteet kuitenkin siitä, että kaikki museot olivat ilmaisia!

Lisäksi oli hienoa, miten lukuisat museot olivat paraatipaikalla keskellä kaupunkia. Siitä tuli sellainen olo, että kulttuuri ja tiede ovat nostettu kaupungissa etusijalle.

Kuka tahansa voi milloin tahansa mennä museoihin oppimaan uusia asioita. Hyvä Washington D.C.!

Mallin toisessa päässä häämöttää Washington Capitol. Siellä kokoontuu Yhdysvaltain kongressi.

Hieman harmaiden hallintorakennusten keskeltä löytyi keidas: Sammy’s coffee kiosk.

Kiitos Washingtonin parhaista kahveista, Sammy!

Lyhyen matkan päässä muistomerkeilta ja museoilta sijaitsee Georgetownin kaupunginosa. Tykkäsimme kovasti hengailla siellä – ei ihme, sillä ystävä kuvaili sitä Washingtonin Kallioksi.

Ilmapiiri on sliipatumpi kuin Kalliossa, mutta katukuva on ihanan värikäs ja elävä. Meistä oli mahtavaa nähdä fillaroitsijoita, lenkkeilijöitä ja ylipäätään ihmisiä kaduilla.

Sää oli aurinkoinen, mutta kirpsakka. Lämpöä muutama aste.

 

Georgetownin rantaraitti.

Täytyy myöntää, että lapset saivat suurimmat kicksit hotellistamme. Jos jotain jää Washingtonista mieleen, niin varmaan hotellin käytävillä juokseminen ja temppuradat huoneessa.

Viidennessä kerroksessa viilettää neljävuotias typykkä, jonka isä yrittää pysyä perässä. Bongasitko?

Pikkusisko yrittää pysyä perässä.

Ai niin, pääsyymme tulla Washingtoniin oli passini uusiminen Suomen suurlähetystössä. Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi vieraille tarjoiltiin Fazerin sinistä.

Selfie suklaa suussa!

Atlantasta Washingtoniin lentää vain reilussa tunnissa. Lennot sujuivat kepeästi, kun pienimmäinenkin hypnotisoitui piirretyistä.

P on jo hyvin tottunut matkaaja. Laukku on täynnä askartelujuttuja ja naksuja. Tällä kertaa lennolle tarvittiin ilmeisesti myös kuulosuojaimet.

 

Perheloman osa 2: New Orleans

Lyhyt kertomus siitä, miksi kaupunkiloma ei sovi kaikille.

Tiedättekö, miten joskus loman jälkeen tarvitsisi toisen loman toipumiseen? Kolmen päivän perheloma New Orleansissa oli sellainen.

Olimme aivan puhki tullessamme kotiin. Jaakko totesi, että onneksi pääsee töihin lepäämään. Minä kuuntelin kateellisena.

Periaatteessa kaikki vaikutti hyvältä:

• New Orleans oli ihana, tunnelmallinen ja hauska paikka. Ratikat kirskuivat, jazz raikui ja ihmiset kävelivät kaduilla (Atlantassa asuvalle virkistävää).
• Matkaseuramme oli mitä parhainta – meitä oli yhteensä kuusi aikuista ja kolme lasta.
• Asuimme tyylikkäässä ja kotoisassa Air b&b –kämpässä viiden minuutin kävelymatkan päässä tapahtumien keskipisteestä, Bourbon streetiltä.

Ennen kuin kerron todellisuudesta, katsellaan kivoja kaupunkikuvia.

St. Louisin katedraali ranskalaiskortteleiden ytimessä on yksi New Orleansin maamerkeistä.

Taitavia katumuusikoita oli joka paikassa, mikä loi mukavaa tunnelmaa. Trööt!

New Orleans on Missisippi-joen varrella.

Ranskalaiskortteleiden rakennukset ovat sieviä piparkakkutaloja.

Menimme ratikalla päätepysäkille asti.

New Orleansin suuri mies, Louis Armstrong (1901 – 1971).

Kaupungista ei puuttunut penkkejä, joihin istahtaa nauttimaan auringosta.

Mutta. Meillä oli ongelma: neljä- ja alle yksivuotiaamme eivät sopeutuneet aikuisten haluun vain hengailla kaupungilla ja syödä, juoda ja keskustella ravintoloissa.

Selitän.

1. Hengailu

Katselin ihmeissäni, kuinka reilu kahdeksan kuukautta vanha kummityttöni pötkötteli vaunuissaan, kun hänen äitinsä ja isänsä istuskelivat rennosti ravintolassa/puistossa/missä vaan.

Sitten hän nukahti muutamaksi tunniksi. Heräsi, söi nätisti, pötkötteli. Ja nukahti taas.

Omani kiipeilivät tuoleilla ja räjähtelivät tylsistymiseen. Isompi kyseli missä leikkipuisto on sadannen kerran. Ruoka oli yleensä väärää ja ainoa, mikä rauhoitti, oli äidin syli. Kumpikin halusi sinne. Koko ajan. Huh.

Tilannetta ei auttanut se, että kaupungista ei meinannut löytyä yhtäkään leikkipuistoa, jonne olisi edes välillä päässyt purkamaan ylimääräiset energiat.

Viimeisenä päivänä löysimme yhden maailman ankeimmista puistoista – mistä olimme toki riemuissamme.

Tuntui vaikealta yhdistää perhelomailu Pori Jazzmaisessa tunnelmassa. Kaikilla tuntui olevan lasi kädessä. Ei siinä mitään, mutta lapsen kanssa se näyttää tältä:

Ei niin nättiä.

2. Ravintolat

Vedimme syvään henkeä joka kerta, kun edessä oli siirtyminen ravintolaan syömään.

En muista mitään eteeni kannetuista herkuista. Muistan vain, kuinka S kiemurteli syöttötuolissaan ja P hermoili, kaatui tuolillaan, itki sylissäni. Sitten kumpikin itki. Ja otimme ruoat doggy bagiin.

Illalliset olivat vaikeita, sillä ne osuivat usein nukkumaanmenoaikaan. Tällöin ruokailu oli pelkkää kaoottista hyssyttelyä, hyppyyttelyä ja soseen sohimista lapsen suuhun eli ravintolan verhoihin, lattialle ja kattoon.

P pysyi iltaisin hereillä kiitos kännykän TV-ohjelmien. Hän söi matkan aikana enemmän ranskalaisia ja valkoista leipää kuin koskaan.

3. Keskustelut

En muista keskustelleeni kenenkään kanssa mitään, ennen kuin lapset olivat nukkumassa. (Ei hätää, muistinmenetys ei todellakaan johdu juomista.)

***

Loman viimeisen päivän vietimme oman poppoomme kesken. Ajattelimme tehdä vain sellaisia juttuja, jotka ovat lapsista kivoja.

Noooo. Päivä sattui olemaan maanantai, jolloin lasten museo, eläintarha, akvaario, kiipeilyrata sun muut tekemiset olivat kiinni.

Ainut, mikä oli auki, oli World War II museo.

Hyvä idis?

Neljävuotiaamme pelkäsi kaikkea näkemäänsä. Ei niin yllättävää. Minua sotamuseo etoi. Ei myöskään yllättävää.

Oikea pilottitakki vauvalle.

Sinä iltana emme syöneet ravintolassa, vaan haimme take away falafelit ja odotimme aamun lentoa kotiin.

Onneksi voin valokuvista nähdä, että New Orleans on hieno kaupunki. Mutta menkää sinne ilman vauvoja ja taaperoita.

• Perheloman osa 1: Houston 

Kaupunkilomalla perheen kanssa, osa yksi: hyvät

Jos kotimutsi jotain odottaa, niin lomaa. Mutta lasten saamisen jälkeen loma ei ole enää ollut entisellään. Uskoakseni kuitenkin kävimme Houstonissa ja New Orleansissa. 

Todiste: olimme lentokentällä.

Reissasimme kiitospäivän viettoon ystäviemme Mian ja Benin luokse Houstoniin, Teksasiin. Matkaa on lentäen pari tuntia.

Olimme kotona ennen talon isäntäparia, mutta heti alkuunsa avasimme jääkaapin ja korkkasimme lomakaljat.

Ha! Tätä lomanaloitusrituaalia eivät lapsetkaan voi meiltä ottaa pois. So far so good.

Tykkään muutenkin ystävien luona lomailusta. Silloin ei tarvitse stressata yhtään mistään, koska kaveri tietää kaiken mitä tarvitsee.

Kun lapsiperhe matkustaa: kaveri tietää missä on leikkipuisto. Rakas kummityttöni vasemmalla näytti heti Ässälle lempparileikkipuistonsa laitteet.

”Keinuta sä. Eiku keinuta sä. Eiku mitä häh? Häh?”

Loma muuttuu luksukseksi, kun joku muu hoitaa safkat. Tällä kertaa Mian anoppi astui kehiin.

Takapihalla grillattu kalkkuna.

Saimme nauttia kunnon southern style kiitospäivän aterian. Kalkkunan lisäksi pöytään kannettiin rapu-maissikakkua, paahdettua possua, kanelilla maustettuja bataatteja, parsakaaliriisipaistosta ja paistettuja vihreitä kasviksia (collard greens).

Päätin, etten ole kasvissyöjä kiitospäivinä. Juhlapäivät ovat heikkoja kohtiani: joulu & kinkku, juhannus & makkara, pitsapäivä & joku liha.

Rapu-maissikakku -vuoka. Tulista, jännää, maukasta.

Kaikki oli älyttömän hyvää. Mutta mikä olennaisinta, aterioinnin kautta pääsimme sisään koko kiitospäivään, joka minulle avautui toisista välittämisenä.

Meitä kokoontui pöydän ääreen joukko ystäviä ja sukulaisia, joista suurin osa asuu eri kattojen alla. Ennen kuin kukaan koski ruokaan, kaikki ottivat vierustoveria kädestä kiinni, silmät suljettiin ja kiitettiin kaikista hyvistä asioista.

Joo-o, ihan niin kuin telkkarissa!

Sitten syötiin, juteltiin ja naurettiin. Pidettiin tauko syömisestä ja pötköteltiin. Syötiin kurpitsakakkua ja kermavaahtoa. Pelattiin monopolia ja juteltiin. Sitten taas syötiin. Juttua riitti myöhäiseen iltaan.

Kiitospäivä tuntui rennolta versiolta joulusta. Lahjahässäkkä tuo ehkä ylimääräistä jännitettä jouluun. Täällä kiitospäivään kuuluu se, että autetaan ja annetaan ”lahjoja” köyhille ja vähäosaisille – vielä enemmän kuulemma kuin jouluna.

Lahjoittaminen näkyi todella isosti kaupoissa, kouluissa ja kuppiloissa monta viikkoa ennen kiitospäivää. Melkein joka paikassa oli meneillään joku keräys.

Olisin halunnut valvoa Houstonin pimeässä illassa, mutta lapsiperheellisenä lomailen univelkaisena. Aloin nuokkumaan, kun vasta päästiin parhaisiin juttuihin.

Seuraavana päivänä Houston tarjosi rentoa brunssittelua ja tuopin kokoisia margaritoja. Ihanaa oli myös se, että S keksi nukkua kolmen tunnin päikkärit tuossa kumotessani öh, tuoppiani.

Sitten olikin aika vaihtaa maisemaa ja lähdimme New Orlansiin! Just nyt kuitenkin silmä lurppaa taas siihen malliin, että siirryn nukkumaan ja jatkan tarinaa jonain toisena päivänä.

Kerrottakoon kuitenkin, että tämän blogin otsikko oli alunperin: Kaupunkilomalla perheen kanssa: hyvät, pahat ja rumat.

To be continued.