Karautimme viime viikonloppuna Atlantin rannikolla sijaitsevaan Savannahin kaupunkiin. Kylläpä oli mukava jättää lähiö hetkeksi taakse.
Jaakko sai perjantain vapaaksi töistä Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kätevästi se on myös syntymäpäiväni, joten sain itse vähän spessumman viikonlopun, jee!
Matkaa Atlantasta Savannahiin on noin 400 kilometria. Kummatkin siis sijaitsevat Georgian osavaltiossa.
Muuten ajo olisi mennyt vapauden huumassa heittämällä (road tripissä on sitä jotakin), mutta tänä viikonloppuna varmaan koko Atlanta tyhjeni teille.
Meno oli välillä aika nihkeää. Huomatkaa muuten tuossa yllä olevassa kuvassa nuo puiden yläpuolelle nousevat mainoskyltit. Tolpat ovat joskus ihan käsittämättömän korkeita. Mäkkäri on pistänyt tähän mennessä parhaimmaksi. Ylläri.
Lapsi on hurahtanut Kikattavan Kakkiaisen Rusinapuu- peliin, joten siltä suunnalta ei kuulunut yhtään natinaa, vaikka kuinka välillä jumitimme ruuhkissa.
Sitten historiakatsaukseen.
Savannah on Georgian ensimmäinen kaupunki. Britit perustivat sen vuonna 1733, ja sen myötä koko osavaltion, josta tuli brittien 13. siirtomaa Amerikassa.
Ja kyllä, osallistuimme Savannahissa opastettuun kiertoajeluun, missä tuon opin. (Hei, lapsen kanssa ne ajelut on rentoja!)
Eniveis, tässä lisää Savannahin historiasta:
Kaupunki nousi nopeasti merkittäväksi keskukseksi – hyvässä ja pahassa.
Se on ollut määränpää lukemattomille laivoille, jotka ovat tuoneet ihmisiä Afrikasta ja Karibian maista orjiksi rakentamaan ”uutta maata”.
Näin siitä huolimatta, että Savannahin perustajiin kuulunut brittikenraali James Oglethorp kielsi orjatyövoiman käytön heti ens alkuun.
Hänen tavoitteenaan oli luoda tasa-arvoinen yhteiskunta. Oglethorp ilmeisesti aidosti kunnioitti niin uuden maan intiaanien kulttuureita, kuin ylipäätään ihmisyyttä.
Harmi vaan, että Oglethorpin saappaisiin astuivat myöhemmin tyypit ilman aivoja. Suoraan sanoen.
Savannah toimi vuosikymmeniä orjarallin yhtenä pääsatamista ja myyntipisteistä Yhdysvalloissa.
Tämä viimeisin jäi tietenkin päällimmäiseksi mulle mieleen koko kaupungista.
Hyviin asioihin lukeutuu muun muassa se, että Savannahissa eräs tomera Juliette Gordon perusti Yhdysvaltojen ensimmäisen partion tytöille (girl scouts) vuonna 1912. Gordonin tavoitteena oli voimaannuttaa tyttöjä – ihonväriin katsomatta.
Myöhemmin kansalaisoikeusliikkeet olivat ilmeisesti hyvinkin aktiivisia ja tuloksellisia. Eli parempaan päästiin.
Turistin silmään Savannahissa on särmää. Kaupungin rakennukset ovat rosoisia, mutta hyvin säilyneitä. Vanhat, jyrkät portaat satamaan on jätetty rauhaan, samoin teiden mukulakivet ja teitä varjostavat massiiviset puut.
Rakennusten välissä kävellessä pystyi hyvin kuvittelemaan menneitä aikoja, kun teitä ajoivat hevosvankkurit ja naisilla oli puhvihihat ja nilkat peittävät mekot.
Amerikassa kun ollaan, niin historiallisuuden markkina-arvo on myös ymmärretty. Kaikesta ei tiennyt, onko se oikeasti vanhaa vai vain turisteille tehty. Tai elokuvia varten.
Savannahissa on kuvattu montaa elokuvaa Forrest Gumpista Tuulen viemään.
Täytyy antaa pisteet Oglethorpille kaupunkisuunnittelusta. Hän oli Lontoon tulipaloista oppineena määrännyt kaupungin rakennettavan väljästi ja niin, että kortteleiden väleissä oli tämän tästä tilaa puistoille.
Jopa satoja vuosia vanhat puut ovat upeita. Niiden varjossa oli hyvä hengähtää. Aurinko kun paahtoi niin, että keskipäivällä taju meinasi lähteä.
Ruoka oli mahtavaa – sitten kun ymmärsin olla tilaamatta sitä ”paikallista herkkua”.
(Jostain syystä haluaisin aina tilata sitä, mikä on paikallisille se juttu. Muistan Pietarin reissun, jossa ykä meinasi lentää aika monta kertaa.)
En suosittele: crabs with gravy and grits. Ravut ovat täysin maustamattomia, gravy on sellaista läpinäkyvää, venyvää, noh, limaa, ja grits oli jotain vihreää kasvista, jonka Jaakko kuvaili maistuvan jätteeltä.
Suosittelen: 8 oz filet mignonia (ups, se ei ollutkaan vihannesta).
Mutta hei, hyvää syntymäpäivää mulle!
Lautaselta löytyi tosin sitä vihreää gritsiä (yllä etualalla), jonka älysin jättää tällä toisella tapaamisella rauhaan.
Juhlapäivän ilotulituksia seurasimme hotellin ikkunasta, sen verran myöhään ne kaksivuotiaalle olivat.
Söimme pimeässä huoneessa lattialla cookie dough -jäätelöä purkista ja hämmästelimme eri värisiä raketteja taivaalla. Sekin oli jotenkin mahtavaa.
Suurin väripläjäys tosin säikäytti pienen, ja hän määräsi verhot kiinni, jotteivat ne tule sisälle.
Kaiken kaikkiaan oli ihana reissu. Menemme Savannahiin mielellään toistekin, paljon jäi näkemättä. Tervetuloa mukaan!
Wallut 