”Mä tykkään susta. Kakkapylly!”

Meidän Amerikassa syntyneestä kuopuksestamme on kasvanut topakka kaksi ja puolivuotias. Tässä kuvaus, mitä neiti S:n pään sisällä mahtaa liikkua. 

Mä olen pinsessa. Haluan laittaa päälle vaan pinsessa-vaatteita. Pinkkiä. Mieluiten röyhelöä ja kukkia. Mutta edes pinkkiä.

Joskus äiti yrittää väittää, että joku sininen tai vihreä vaate on pinsessa-vaate. Mutta en mä usko sitä. Onhan mulla silmät päässä!

Väärän väristä vaatetta ei yleensä joudu laittamaan päälle, jos kiljuu tosi KOVAA eiiiiii! Jos mut pakotetaan, niin huudan kakkapylly!

(Sitä on hyvä muuten huudella kans ihan muuten vaan, milloin vaan.)

Käyn kaksi kertaa viikossa koulua samassa kirkossa kuin mun sisko P. Siellä puhutaan vaan englantia.

Olen oppinut, että pinkki on pink. Sininen on blue. Kirjaimet on kaikki ei bii sii. Ja kaikki muu on englanniksi hölöhölöhölö.

Tässä me lauletaan. Mä istun kuvassa eturivissä keskellä pallomekossa. Opettajat on Ms Claudia ja Ms Charlotte. Lauluja osaan englanniksikin. Esimerkiksi Twinkle twinkle litte star ja No more monkeys. Tykkään laulaa KOVAA.

Se vähän ärsyttää siskoa, kun laulan nukkumaan mennessä. Mä jotenkin inspiroidun, kun valot laitetaan pois päältä.

En mä voi sille mitään, että mä haluaisin mennä nukkumaan vasta paljon myöhemmin. Olen monta kertaa sanonut äidille ja isille, että ne on TYHMIÄ, mutta ei ne usko.

Kakkapylly!

Tykkään koulusta tosi paljon. Siellä syödään keksejä, suklaata ja gold fish -suolakeksejä. Gold fishit on ihan tajuttoman hyviä!

Yllä on äidin saamat ohjeet siitä, mitä kouluun pakataan snackiksi. Jostain syystä äiti ei ole vielä laittanut mukaan nallekarkkeja (gummies) tai suklaakeksejä. Kakkapylly.

Olen erikoistunut haleihin. Halaan aina koulun respatyöntekijää, opettajia, kaupan tätejä, naapureita, siskoa, äitiä, isiä, ystäviä, nukkeja, nalleja ja ihan kaikkia, jotka vähän näyttää mun papoilta.

Joskus saattaa käydä niin, että isi tai äiti vähän hermostuu jostain. Silloin annan ison halin. Tarvittaessa annan myös pusuja, sanon anteeksi ja rutistan vielä oikein kovaa.

Mä olen tosi hyvä huomaamaan, jos jossain on pappa. Esimerkiksi leikkipuistoissa on pappoja, joita mä käyn halaamassa. Olen löytänyt niitä myös lentokentiltä ja ravintoloista.

Parasta pappojen ja pinsessojen jälkeen on mun sisko, P. Tässä me ollaan tiikeri ja kenguru.

P keksii kaikenlaisia leikkejä, kuten nukkeleikin. Siinä mä olen nukke ja P pukee mulle ylle nukenvaatteita.

Me leikitään myös paljon kotia, missä me laitetaan ruokaa. Leikin siihen asti, kunnes haluan painia. Sitten me painitaan ja nauretaan niin, että vatsaan sattuu.

Tiedän kyllä, ettei P tykkää jos leikin sen ihan omilla jutuilla. Sen takia odotan, että P menee kouluun ja sitten leikin KAIKILLA sen jutuilla!

Ensin laitan P:n Elsa-letin hiuksiini, sitten kiipeän P:n omalle tuolille ja leikin sen pikkulegoilla. Äitiä se ei haittaa, jos se saa juoda rauhassa kahvia.

Kun me lähdetään hakemaan P koulusta kotiin, menen istumaan P:n autoistuimeen. Me ei kerrota sitä P:lle!

Sitten kun P tulee koulusta kotiin, äiti sanoo P:lle, että tontut on käynyt leikkimässä sen leluilla.

Rakastan myös juosta.

Tykkään pysähdellä ja tukia asioita.

Parasta Amerikassa on tikkarit. Tikkarit on ihan mielettömiä aarteita! Jos mä saan tikkarin, niin pidän sitä kädessä vaikka monta päivää, kunnes äiti tai isi antaa luvan syödä sen.

Kaikkeista ihmeellisin asia, mitä olen koskaan nähnyt on pehmiskone. Oltiin mumman ja papan kanssa matkalla hiekkarannalle ja pysähdyttiin ravintolaan, jossa oli semmoinen.

Äiti painoi kahvasta ja tötteröön tuli pehmistä! Mä meinasin pakahtua onneen! Huusin ja kiljuin niin, että ravintolan omistajakin tuli katsomaan.

Huokaus. Elämä kaksivuotiaana on ihan mahtavaa. Jos vaan voisi laittaa suun suoraan pehmiskoneen alle, niin en muuta tarvitsisi.

Sanon äidille monta kertaa päivässä, että mä tykkään susta. Sanon niin kanssa P:lle ja isille. Ne on mun kavereita. Äiti sanoo, että kaikki tykkää musta.

Koska mä oon ihana. Kakkapylly!”

 

Ystävyyksistä ulkomailla

Huomaa, että ulkomaankomennuksemme loppu häämöttää. Olen ryhtynyt pohtimaan, mitä tästä jää (sormivammaiseen) käteen. 

Matkustamisen ja ulkomailla asumisen parhaimpia puolia on uusiin ihmisiin tutustuminen. On säväyttävää ja opettavaista tavata ihmisiä, jotka ovat jollain tapaa erilaisia kuin itse.

Tekee hyvää hypätä toisenlaisiin tapoihin ja arvomaailmoihin. Se pistää miettimään omaa elämää, ajattelua ja tavoitteita uusiksi. Veikkaan, että tälläkin kertaa monen ääneen sanotun tai sanomattoman asian merkityksen ymmärrän vasta paljon myöhemmin.

On sekin opettavaista, että tapaa ihmisiä, jotka ovat eri lähtökohdista huolimatta samanlaisia kuin itse. Kaiken kaikkiaan ulkomailla usein muodostuu ystävyyksiä, jotka säilyvät etäisyyksistä huolimatta vuosikymmenestä toiseen.

Jotenkin on käynyt niin, että läheisimmät ystävämme täällä ovat suomalaisia. Arvokkaita jokainen.

Parhaisiin amerikkalaisiin ystäviini voi laskea pari ruokakaupan kassatyöntekijää, hammaslääkärini ja hierojan, jolla satunnaisesti käyn. Tilastollisesti katsottuna juttelen heidän kanssaan eniten muihin amerikkalaisiin verrattuna.

Toki olemme ystävystyneet myös naapurissamme asuviin perheisiin: yksi on muuttanut tänne Meksikosta, toinen Intiasta ja kolmannet ovat vierestä, Alabamasta. Haemme tyttöjen kanssa sinnikkäästi heidän lapsiaan ulos leikkimään.

Muutoin olisi hiljaista.

Monet yritykseni ystävystyä epäonnistuvat siinä vaiheessa, kun:

a) Huomaan, etten siedä henkilöä. Näin käy esimerkiksi P:n luokkakavereiden äitien kanssa. Heissä usein kiteytyy amerikkalaisen yläluokan stereotypiat. En vain pysty.

b) Möläytän jotain typerää.

Menetin sormijumppaa vetävän fysioterapeuttini, Rakhin, hetkellisen ystävyyden, kun vastasin hänen smalltalkmaiseen kysymykseen ”pidänkö täällä asumisesta?”

”En. Inhoan täällä asumista”

En tiedä mikä minuun meni! Se oli todella outo tilanne. Ei noin vain sanota.

En olisi edes tajunnut sanoneeni sitä ääneen, ellei Rakhi olisi jäänyt tuijottamaan minua hiljaa.

Olin sinä aamuna jotenkin niin jumissa, etten edes yrittänyt pelastaa tilannetta selityksillä. Jos kertoisin mitä kaikkea mahtavaa minulla on elämässäni Suomessa, Rakhi olisi saattanut ymmärtää. Mutta taisin vain jatkaa sormijumppaani.

No, nyt viikottaiset fysioterapiassakäynnit ovat varsin formaaleja. Juttelen falafel-myyjän kanssa enemmän.

Olen hyväksynyt, etten ole onnistunut sukeltamaan syvälle amerikkalaisten sielunelämään. Olemme piipahtaneet ja kurkkineet ovista ja ikkunoista sisään. Se riittäköön.

On ollut hienoa olla lapsilleni paras ystävä.

Mutta olen oivaltanut, että tämä aika on antanut meille jotain muuta suurta. Minun ja Jaakon vanhemmista on täällä asumisen aikana tullut mielettömän tärkeitä ja läheisiä ihmisiä lapsillemme.

S lempi-ihmistensä, pappojensa, kanssa.

Ensimmäinen syy läheisyyteen on siinä, että olemme kesäisin asuneet vanhempieni luona 2-3 kuukautta. Siis saman katon alla! S ja P tottuivat siihen, että aamulla herätessään he saivat juosta mumman ja papan syliin.

Pappa oli keitellyt puuron valmiiksi. Mumma nosti pöytään viinimarjoja, mustikoita ja itse tehtyjä hilloja.

Minullakin oli seesteistä. Sain usein lukea hesaria ja juoda kahvia rauhassa, kun isovanhemmat ottivat lapset hoitaakseen.

Päivät sujuivat täysin onnellisesti takapihalla, terassilla ja leikkihuoneeksi ristityssä vanhassa makuuhuoneessani. Välillä serkut tulivat kylään. Ei ollut päiväkotia tai koulua, ei mitään erityisiä menoja.

Olimme lomalla mummalla ja papalla.

Täydelliseksi homman teki se, että Jaakon vanhemmat asuvat kävelymatkan päässä. P ehti usein kysyä ”koska mennään Ulla-mummin ja Seppo-papan luokse?” Ja sitten porhalsimme Tonttariin koko päiväksi.

Siellä olivat toiset lelut ja lisää serkkuja! Ulla-mummi auttoi kattamaan kahvikutsut nukeille. Seppo-pappa opetti tekemään sämpylöitä ja lähtiessä ehdotti, että mennään ensi kerralla uimaan.

Kun kesän jälkeen olemme lähteneet Atlantaan, yhteyttä on pidetty Skypen välityksellä.

Arki on täälläkin melko kiireetöntä ja Skype on usein pitkään auki. Tytöt pelleilevät ja näyttävät kuinka paljon he ovat kasvaneet sitten edellisen puhelun.

Kaiken kruunuksi kummatkin isovanhemmat ovat reissanneet meidän luoksemme useampaan kertaan. Olemme saaneet lomailla ja kokea hauskoja juttuja yhdessä.

Tämän kaiken tuloksena lapsillani on neljä isovanhempaa, joista jokainen on heille hirmu läheinen. Vaikka olemme asuneet kohta kolme vuotta ulkomailla. Koska olemme asuneet kohta kolme vuotta ulkomailla!

Olen varma, että kokonaiset kesät isovanhempien huomassa Suomessa ja yhteiset kokemukset Amerikassa ovat tarjonneet jotain aivan erityistä.

Ulkomaille muuttamisessa on se kutkuttava puoli, ettei koskaan tiedä, mitä kokemus tulee antamaan. Tämän reissun yksi arvokkaimmista anneista tuli yllättävän läheltä.

Pääsiäinen Amerikan malliin

No nyt se selvisi, miksi en ole pääsiäisen tullen löytänyt täältä suklaayllätysmunia.

Kauppojen namihyllyt tursuavat kyllä yllätysmunia, mutta suklaakuoren sijaan munat ovat tehty muovista. Sisältä löytyvät samat yllätykset kuin Suomessakin pääsiäismunista: pikkuleluja ja sen sellaista.

Pääsiäismunia ei voida tehdä suklaasta, koska tällöin lapset saattavat tukehtua niiden sisällä olevaan leluun.

Mietin vaan, että MITEN? Nehän ovat aina melko kookkaan muovikapselin sisällä.

Tämä kuuluu samaan sarjaan kuin se, että leikkipuistoissa on juokseminen kielletty. Hyvät amerikkalaiset ihmiset, relatkaa.

Niinpä varma pääsiäisen merkki Amerikassa on muovisten munankuorien ilmestyminen kadunvarsiin.

Muovimunia tuotetaan valtavasti. Pääsiäiseen kuuluu se, että kirkot, koulut ja yritykset järjestävät lapsille egghunteja. Niissä pihamaa heitellään täyteen muovimunia ja lapset pääsevät keräämään niitä.

S tuli torstaina koulusta kotiin pieni paperikassillinen muovimunia mukanaan. P oli välitunnillaan nähnyt, kuinka sisko oli saanut poimia munia koulun leikkipuistossa.

Munien kerääminen on varmasti hauskaa, mutta jotenkin ihan älytön homma muuten. Pääsiäisestä on tullut yksi roskaamisjuhla muiden joukossa. Muovimunia ei todellakaan kierrätetä.

No joo, onhan pääsiäinen tietenkin suuri uskonnollinen juhla. Kaikki menevät pääsiäiskirkkoon. Yhteisöllisyys on hieno juttu.

P esiintyi kristillisen koulunsa pääsiäisjuhlassa. Noin 40 lasta lauloi pääsiäisaiheisia lauluja, eli lauluja Jeesuksesta ja jumalasta. Lauluja harjoiteltiin koulussa pitkän aikaa ja ehdin kuulla niitä usein kotonakin. P:n lempilaulussa hoetaan:

”Jeesus loves me, this I know, for the bible tells me so. Jeesus loves me…”

Pääsiäisesityksessä kysyttiin myös, mistä pääsiäisessä on kyse. Lapset kertoivat muun muassa näin:

• ”Jeesus sai silloin reijät käsiinsä.”
• ”Jeesus kuoli, jotta me saadaan elää.”
• ”Jesus is lord.”

Voin vain kuvitella, kuinka hämmentynyt viisivuotias P on pääsiäisestä. Kun kotona kysyn häneltä saman kysymyksen, mistä pääsiäisessä on kyse, hän ei osaa vastata.

Silloin ei edes syödä suklaamunia!

Jotenkin pääsiäinen liittyy pupuihin, rairuohon kasvattamiseen, Jeesukseen, muovisiin muniin ja kirahveihin.

Sitä ennen on Halloweenin tapainen juttu. Silloin voi pukeutua vaikka prinsessaksi ja viedä koristeltuja oksia naapureihin. Sitä kutsutaan virpomiseksi. Palkkioksi saa namia tai muuta kivaa.

Tytöt saivat elämänsä ensimmäiset My little ponyt käydessään virpomassa suomalaisilla naapureillamme. Voi sitä riemua! Lisäksi posti toi pupukortin ja japanilaisen palapelin.

Jotta pääsiäinen olisi vielä sekavampi, huomenna menemme intialaisten naapureidemme uuteen kotiin tupaantuliaisiin. Ohjelmassa on muun muassa talon vihkiminen papin toimesta ja maitokattilan kiehauttaminen hellalle – se tuo kuulemma hyvää onnea.

Ainakin pääsiäinen on täynnä yllätyksiä.

Amerikkalaislapset osaavat juhlia synttäreitään

Muistan hörähtäneeni suomalaiselle äidille, joka sanoi, ettei voisi pitää lastensa synttäreitä kotonaan, koska se on niin vaatimaton.

Naureskelin, koska hänellä on upea koti. Todella upea. Monta sataa neliötä suuri, valoisa talo, joka on hyvällä maulla sisustettu. Ja vaikka ei olisi, niin mitä hittoa? Tottakai synttärit voi pitää kotona, jos sinne suinkin mahtuu.

No, olemme sittemmin käyneet aika monilla synttäreillä. Ja ymmärrän häntä täysin. Pitäisi olla vielä suurempaa, parempaa ja enemmän.

Eilen lauantaina taas nieleskelin, kun kurvasimme autolla P:n luokkakaverin kodin eteen hänen viisivuotissynttäreilleen.

Olimme asuinalueella, jossa on vain vähintään 500 neliöisiä, kolmikerroksisia taloja. Kyllä siinä tuntee itsensä hieman pieneksi, kun astelee lenkkareissa kilometrilta tuntuvan etupihan läpi.

Amerikkalaiset vaan tykkäävät suuresta. He ovat tottuneet. He ovat silti ihan tavallisia, yritän ajatella.

Osa on, osa ei.

Sudin hiuksiani ja kiittelin, että olin ehtinyt laittamaan ripsiväriä – toisin kuin edellisille synttäreille.

Jokaisella talolla on niin valtavat etupihat, että niille mahtuisi helposti pelaamaan futista tai jonkin sortin golfia. Pelaamiseen niitä ei kuitenkaan ole tehty. En koskaan näe lapsia leikkimässä vastaavilla asuinalueilla.

Etupihojen tehtävänä on luoda mielikuvia. Vauraudesta ja menestyksestä, arvelisin. Talo on usein rakennettu pienen kummun päälle. Näin se näyttää vieläkin suuremmalta. Talojen julkisivuissa on pylväitä ja veistoksia. Joskus etupihalle on laitettu suihkulähde. Nurmikko on vir-hee-tön.

Julkisivuja vahtivat taloyhdistykset. Niihin vaikuttavat usein hakeutuvan henkilöt, joita suomalaisittain kutsuisimme naapurikyyliksi.

Meilläkin ollaan tarkkana, ettei etupihoilla loju lasten pyöriä tai muuta rumaa. Sellainen voisi kuulemma alentaa asuntojen arvoa alueella.

Huvittavaa kyllä, takapihat ovat usein pieniä ja vaatimattomia. Eiväthän ne näy ulospäin.

Mutta eikun reippaasti sisään!

Kuljimme kolmen huoneen läpi, ennen kuin pääsimme juhlaseurueen luokse ojentamaan lahjamme sankarille.

Havaitsin esimmäisen mokamme: lahjamme ei ollut lahjakassissa. Paketoiminen on niin suomalaista, söpöä.

Täällä lahja sujautetaan paperiseen lahjakassiin, jonka päälle/sisään laitetaan paljon silkkipaperia, jolloin se näyttää oikein muhkealta ja kauniilta.

Juhlien ensimmäinen ohjelmanumero oli American girl -nukeilla leikkiminen.

Nämä nuket ovat nukkien ylintä aatelia. Pienet lapset haaveilevat omasta American girlistä. Yksi nukke maksaa 115 dollaria kappale. Niitä puetaan ja leikitetään ja viedään American girl -liikkeeseen nukkien omaan kampaamoon.

Päivänsankarilla oli ainakin kymmenen American girl -nukkea. Voitte ehkä kuvitella  järkyttyneen ilmeeni, kun näin huoneen täynnä nukkeja.

P käveli onnensekaisessa transsissa vaaleatukkaisen nuken luokse ja ryhtyi huolehtimaan siitä.

American girl -nukeille on oma vaatelinjasto. Yksi mekko maksaa noin 40-50 dollaria. Eli saman verran kuin aikuisten ihmisten vaatteet.

Kymmenen primadonna-nukkea tarvitsee paljon vaatteita.

Ennen juhlia en tiennyt, että sarjalle on tehty myös omia huonekaluja. Nukenvaatteet olivat siis niille suunnitelluissa pienissä vaatekaapeissa siististi henkareissa. Kengät omilla hyllyillään.

Mietin, kuinka meidän marketin nukkien vaatteet on sullottu vanhoihin vaippalaatikoihin. Ja ne vaatteet koostuvat vanhoista vauvanvaatteista ja sekalaisista nukenvaatteista, jotka harvoin täysin istuvat nukeille.

P hihkui innoissaan, kun huomasi, että vessa vetää.

Lisäksi nukeilla oli muun muassa oma pikkuskootteri ja pikkukypärä – ne näkyvät tuossa kuvassa ylhäällä. (Pahoittelut kuvien heikosta laadusta, en kehdannut räpsiä.)

Minua alkoi väkisinkin etoa. Mihin tätä kaikkea tarvitaan? Miksi pitää olla kaikkea?

No. Maassa maan tavalla. Kuplassa kuplan tavalla. Hengitä Eija, hengitä. Se on vaan leikkiä. Me muutamme täältä pois. Lapseni ei altistu vastaavalle ylikulutukselle tämän enempää.

Ota ilo irti P!!

Koitin keskittyä juttelemaan muiden vanhempien kanssa. Kaikki olivat huippumukavia. Ovat aina. Mielettömän ystävällisiä. Hymyileviä. Miten valkoisia hampaat voivat ollakaan. Ja ne kaikki aina näkyvät.

Sitten oli alkamassa seuraava ohjelmanumero. Siirryimme yhteen olohuoneista.

Juhliin saapui prinsessa Moana laulattamaan, tanssittamaan ja leikittämään lapsia.

Moana on tuossa keskellä kukkaseppele päässään. Oikealla oleva punatukkainen tyttö oli hänen apurinsa. Meneillään on possunnenän laittaminen paikoilleen, aasinhäntä-leikin tapaan.

Esiintyjä otettiin fanaattisesti vastaan ja lapsilla oli kivaa. Mikäs siinä.

Onhan se hauskaa, että synttäreinä tehdään jotain spesiaalia. Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä enemmän ne kai haluavat, että juhlissa tehdään jotain eikä vaan olla. Ja vanhemmat taas eivät halua, että lapset vaan syövät kakkua ja sekoavat.

Täällä panostetaan ohjelmaan. Edelliset lastensynttärit, joissa olimme, pidettiin kotieläintila-tyyppisessä paikassa. Kanoja ja pupuja sai pitää sylissä. Lampaita silittää ja sitä rataa.

Poni koristeltiin hiuspinneillä.

Naapureidemme lasten kuusivuotissynttärit pidettiin puistossa, jonne tuotiin juhlateltta, pomppulinna, taco-ruokakärry, kasvomaalauksia tekevä prinsessa ja jokin heppu, joka hauskuutti lapsia.

American girl -synttäreillä Moanan jälkeen päästiin vielä askartelemaan kaulakoruja ja koristelemaan omat muffinssit.

Täällä synttäreillä kaikki tapahtuu todella nopeasti. Synttäreiden aikataulu on tarkka. Ohjelmanumerosta toiseen mennään vauhdilla. Juhlat kestävät kaksi tuntia, tasan.

Lähtiessä jokaiselle vieraalle annettiin lahja, joka sisälsi pikkupehmolelun, kaksi huulirasvaa ja luau-kaulaliehukkeen. P hyppäsi kattoon onnesta. Huulirasvat olivat kuin pieniä muffinsseja, jotka tuoksuivat: toinen suklaalle ja toinen mansikalle!

Ihanaa. Koitin selittää, että rasvaa levitetään huuliin eikä nenän alle. Mutta siitä sen kuulemma haistaa paremmin.

Läksiäislahjat tuntuvat olevan täällä normi, vaikka mielestäni niitä ei tarvittaisi. Ei vieraita tarvitse kiittää lahjalla. Hyvänen aika amerikkalaiset vanhemmat, teillä on aivan tarpeeksi duunia tällaisten juhlien järjestämisessä! Kiitos teille, riittää!

Välillä läksiäislahjat menevät aivan överiksi, tietysti.

Kerran P sai mukaansa paketin, jossa oli kuusi palapeliä. Kuusi! Ja palapelit olivat ihan kohtuullisen kokoisia, joku 36 palaisia.

Menin aika vaikeaksi, kun näin sen läksiäiskassin. Mietin, oliko meidän antamamme synttärilahja yhtään mitään verrattuna tähän pakettiin, jonka kiikutimme kotiin. Tuli outo fiilis.

Kuten usein, kun olen tullut kotiin amerikkalaisten järjestämistä synttäreistä täällä.

Oliko siellä tosiaan poni, joka koristeltiin yltäpäältä ruseteilla ja pinneillä? Oliko synttärisankarilla tosiaan kolme leikkihuonetta täynnä leluja?

Haluan omille synttäreilleni taco-ruokakärryn.

Vain yksi päivä, onneksi

Välillä kaikki ei mene ihan putkeen. 

Lapset heräsivät väärällä jalalla, taas. Kumpaakin kiukuttaa. Pienempi ei suostu olemaan muualla kuin sylissäni. Hampaidenpesu jää. Vaatteeni vaihdan väkisin, vaikka unesta pörröinen taapero kirkuu takaisin syliin.

Kiskon ylle ne samat verkkarit ja t-paidan eiliseltä, kun en jaksa etsiä muita.

Keittiössä siskoksille syttyy riita talon ainoasta oikeanlaisesta pinkistä lusikasta. Taas kirkumista. Meillä on kolme pinkkiä lusikkaa. Mutta vain se yksi on kummallekin se oikea.

Ei muuten ole kohta enää yhtäkään. OSTAN SINISIÄ LUSIKOITA. Siitäs saatte.

Vasen käteni kramppaa, kun kannattelen 12 kiloa geeniperimääni samalla, kun katan pöytää. Kahvia, antakaa sitä kahvia!

Käännän selkäni, ja voipaketti on lentänyt matolle.

Kuinka pitkä matka on iltaan? Joo, voitte katsoa muovailuvahavideoita samalla, kun syötte.

Videoilla lauletaan idioottimaisia lauluja ja tehdään kuppikakkuja muovailuvahasta. Pelkään saavani aivohalvauksen.

Huomaan, että joku on käyttänyt joulukuusileimaa seinään.

Tarjoiluvaunuun on piirretty, onneksi vain lyijykynällä.

Vien isomman lapsen kouluun. Pienemmällä on vapaapäivä ja menemme puistoon. Ensin juoksen puoliraivolla lenkin työntäen lasta rattaissa. Sitten kurvaan leikkipuistoon huohottaen.

Siellä tapaan harvinaisesti toisen ihmisen. Hän tervehtii amerikkalaiseen tapaan ”Hi, how are you?”

Edelleen teen välillä sen virheen, että oikeasti vastaan kysymykseen. Mikä minua vaivaa?! (Näen liian harvoin ihmisiä.)

Tajuan hetken päästä vastanneeni suurin piirtein näin:

”No kuule, on mennyt paremminkin.”

Kerron, kuinka olen Suomesta ja olemme asuneet täällä kohta kolme vuotta. Kuinka autokulttuuri on ihan hanurista, ja olen aika yksinäinen. Lisäksi lapseni eivät nuku hyvin ja miehellä on paljon työmatkoja. Minulla on ikävä töihin, vaikka rakastankin olla lasteni kanssa.

Suutani ei saa enää tukittua.

”Ai niin, en ole muistanut laittaa deodoranttia.” Hah.

Hah?

Hah…

Korjausliike: ”Mutta pidän näistä teidän puistojen puista! Ne ovat suuria ja komeita. Puut ovat parasta, mitä täältä tiedän.”

Hän poistui paikalta aika nopeasti. Ei se mitään, minullakin oli jo kiire kotiin.

Pian kotona soi puhelin. Hämmennyn, kun se ei ole Jaakko. Koulusta soitetaan: P pitää hakea pois, hän on itkuinen.

Selvä, kiirehdin hakemaan tytön. Matkalla takaisin autosta puhkeaa rengas. Onneksi ehdin kurvata huoltoasemalle, ennen kuin hajotin koko auton.

Auto jää siihen. Lappaan lapset kärryihin, jotka olivat mukana. Rauhoittelen hysteeristä viisivuotiasta, joka rakastaa autojamme enemmän kuin mitään. Rengas on helppo vaihtaa, kulta.

Hetken mielijohteesta lupaan tytöille, että ostetaan huoltsikan viereisestä kaupasta jotain kivaa kotiin.

En kannata lelujen ostamista muuten vaan. Mutta yhtäkkiä huomaan investoineeni valtavaan laatikolliseen muovailuvahaa ja -muotteja ja jotain muita vempeleitä, joita en osaa edes kotona koota.

Huokaan. Meidän piti vähentää muovinkulutusta.

Mietin hamahelmiä, joita löytyy kaikkialta.

Ihan sama. Tämä pakkaus pelastaa päiväni. Ehkä jopa loppuviikon? Uusi alku, niin kuin se autokauppa mainostaa kadulla: One day or day one. You decide.

Hyvä ajatus. Tästä alkaa uusi vaihe, kiitos!

Yöllä S alkaa oksentamaan.

Kuumeinen ja oksennukselta haiseva lapsi nukkuu loppuyön a) päälläni tai b) vieressä kuorsaten niin kovaa, etten nuku klo 3 jälkeen.

Ja niin on taas aamu. Ei todellakaan tunnu uudelta alulta.

***

Loppukaneetti

Eihän tällaisille päiville voi kuin nauraa. Tuossa ei vielä ollut edes kaikki viikon haasteet, Jaakolla oli omat kuvionsa – niistä seuraavassa Jaakon blogissa.

….ei sentään noin ole käynyt kuin yllä. Heko heko.

Jotenkin sitä selviää, vaikka vaikeaa onkin. Mietin usein, mikä auttaa jaksamaan? Havaitsin muutaman asian, jotka on pakko kirjata muistiin:

1. Hyvät hetket kannattelevat. Kävin P:n kanssa tänään luistelemassa, ja meillä oli tosi kivaa! Oli ihanaa nähdä koko viikon kiukkuisena ollut lapseni innoissaan. Olimme kahden. Se tuntui äärettömän rauhalliselta, jolloin itsekin osasin nauttia hetkestä. Katselin lastani ja mietin, että on tosi hienoa seurata läheltä hänen kasvuaan. Mielessä vilahtelivat sanat, kuten etuoikeus, kiitollisuus ja rakkaus.
2. Kotoa poistuminen. Tällä viikolla minulla on ollut kolme kertaa muutaman tunnin vapaahetki. Kahtena niistä olen lähinnä hengitellyt, käynyt kaupassa ja surffaillut netissä. Tiedän hyvin, mitä Meghan Marklelle kuuluu ja minkälaiset vaatteet muodostavat hänen vaatekaappinsa perustan. Tällä kolmannella kerralla kirjoitan teille.
3. Tulevaisuudensuunnitelmien teko. Ahdistun epävarmuudesta, joten muutaman kurssivalinnan tekeminen kevääksi auttoi. Lisäksi ostin lennot Nykiin huhtikuulle tapaamaan lukioystäviä ja parin viikon päästä treffaan kaverin Miamissa. Kuka muka enää voi valittaa?
4. Tukipilari, joka pitää pystyssä: Jaakko. Tarvitaan joku, joka tarpeeksi usein toistaa, että hyvin sä vedät. Olet hyvä äiti. Ei se haittaa, jos et jaksa. Olet silti hyvä. Paras. Sanat uppoavat hitaasti, mutta jossain vaiheessa niille antaa mahdollisuuden olla totta.

Ja sitten käy niin, että havahdun omasta väsyneestä maailmastani, missä kaikki on huonosti, ja tajuan: kaikki on hyvin.

Viisi asiaa, jotka olen sinulta salannut

Pahoittelut. Otsikon muotoilu on seurausta verkkouutisoinnin liiallisesta tuijottamisesta viime aikoina.

Tosiasiassa tässä blogipostauksessa kerron höpö-höpö havaintoja elämästämme. Tuossa yllä on makaronilaatikko.

Kuten joku on ehkä huomannut, tässä on hujahtanut pitkä tauko edellisestä jutusta. Syyttävä sormi osoittaa opinnäytetyötä, jota olen värkännyt journalismin opintoihini. Nyt se on jotenkuten riivitty kasaan ja sallin itselleni joulutauon.

Opinnot eivät muuten ole suinkaan tähän päättymässä. Tein vaan opinnäytetyön hiukan etuajassa, koska sitä pystyn tässä kotiäidihärdellissä ulkomailla tekemään joustavasti.

Tällaisena opiskelun tulen täältä muistamaan:

Yritän lähteä kotoa, kun Jaakko tulee töistä. Lapsiin iskee täysi paniikki. SE lähtee! SE jättää meidät! Viisivuotias aloittaa itkemisen, kaksivuotias seuraa mallista. Minun korvissani alkaa soida.

Näen auton peileistä, kuinka lapset juoksevat perääni kyyneleet valuen, kädet ojentuneina minua kohti. Äitiiiiiiiiii! Laitan musiikin radiosta kovemmalle. Apua.

Isä käy viitenä päivänä viikossa töissä. Hän saa iloiset halit ja pusut lähtiessään. Heippa!

Kun minä lähden, noin kolme kertaa viikossa pariksi tunniksi pois, maailma loppuu.

Hei! Se olen minä, joka viettää kaiket päivät lasten kanssa. Leikitän. Askartelen. Leivon. Kokkaan. Otan syliin. Puhallan pipit pois. Rakastan täydestä sydämestäni.

Mutta he varmaan tulevat muistamaan vain sen, kuinka äiti hylkää lapsensa, jotta saisi opiskella. Itsekäs sika.

Ei ole ihme, että olen kirjoittanut opinnäytetyötä usein olutlasin äärellä. Vakikahvilassani minut tunnetaan jo hyvin.

”Se väsyneen näköinen nainen, joka tilaa oluen ja hummuswrapin ja tuijottaa ensimmäiset 30 minuuttia tyhjään”.

Yleensä pääsen vauhtiin suunnilleen siinä vaiheessa, kun olisi jo aika lähteä kotiin. Onneksi kahtena päivänä viikossa kummatkin lapset ovat aamupäivän hoidossa. Silloin pääsen työvireeseen ilman olutta.

Okei, mutta nyt asiaan. Halusin kertoa kaikesta muusta tärkeästä.

1. Prinssi Harry ja Meghan menivät kihloihin – Eija pimahti

Kotiäitiys on vaarallista. Se voi tehdä pehmeäksi ja höttöiseksi kuin hattaran.

Olin totaalisen liikuttunut Prinssi Harryn ja amerikkalaisen näyttelijän Meghan Marklen kihlauutisista. Kihlauksesta lähtien olen seurannut maanisesti uutisia pariskunnan elämästä.

Siis mitä?

En sulata itse tätä asiaa vieläkään. En ole ikinä oikein lähtenyt mukaan julkkisten fanitukseen. Teininä yritin matkia NKOTB- innostusta, mutta ei siitä mitään tullut.

Epäilen, että kotonaolo on mössänny aivoni. Kun päivät käyttää barbeilla ja legoilla leikkimiseen, ruoanlaittoon ja tiskikoneen operoimiseen, niin käy näin. Pimpeli pom. Iik, ihmiset, joita en tunne lainkaan, menevät naimisiin, nyyh!

Olihan se odotettavissa, että jossain vaiheessa pimahdan.

Toisipa joulupukki Meghan ja Harry mukin. Lopetan National Geographicin lukemisen ja siirryn People-lehden tilaajaksi.

En tunne enää itseäni. Meghan ♥ Harry.

2. Mitzi Morrisilta terveisiä!

Mitzi on hammaslääkärini. (Kerroin hänestä joskus, jutun löytää täältä.)

Vierähti 1,5 vuotta, etten käynyt hänen luonaan, vaikka Mitzi on ollut minuun tiiviisti yhteydessä. Saan häneltä sähköposteja ja kerran kuukaudessa posti tuo uutiskirjeen, jossa on mukavia reseptejä ja ajatuksia elämästä. On minulla hänen nimellään varustettu muki ja huulirasvakin.

Mitzi on mielestäni hiukan ripustautuva. Pelkään, että kun käyn siellä, en pääse hänestä enää eroon. Olin oikeassa.

Hammaskipu pakotti menemään Mitzin vastaanotolle. Kaksi reikää paikattiin. Hyvä kiitos hei!

Ehei. Olin kuulemma ryhtynyt narskuttelemaan öisin. Sen estämiseen tarvittaisiin yöraudat.

Varattiin seuraava aika. Teetettiin hammasraudat 500 dollarilla. Eivät ne heti istuneet, vaan pian piti mennä takaisin korjaamaan niitä. Sitten hei hei!

Ei vielä. Mitzi tarkkana havaitsi, että yhdessä takahampaassa on särö. Sen korjaaminen olisi tärkeää. Hammas voi haljeta, jolloin se pitää poistaa kokonaan.

Okei. Varataan aika. Hammas sai uuden kruunun. Lasku: 1400 dollaria.

Sitten hei hei! Nope.

Mitzi: Eizaa, voisin vielä korjata nuo etuhampaasi.

Eija: Mikä niissä on vikana?

Mitzi: Niistä puuttuu palaset.

Eija: Aa, joo joskus 15 vuotta sitten kaaduin pyörällä. Mutta eivät ne minua haittaa.

Mitzi katsoo merkitsevästi.

Hän ei sano enempää, mutta tietää, että olen tulossa neljän viikon päästä takaisin kruunuhampaan tarkistukseen. Ehkä silloin.

Lähtiessäni kävelen kolmen Botox-mainoksen ohitse. Mitzi hoitaa myös rypyt pois. Olen useampaan kertaan kuullut viereisistä huoneista (sermin takaa): ”and one Botox shot please.”

Kuinka kätevää. Ryhdyn jännittämään seuraavaa kertaa. Silloinko Mitzi ottaa piikit esiin. Hampaista säröt ja kasvoista rypyt sileiksi.

3. Pienimmäinen on päässyt uhma-ikään

Elämä on kaksivuotiaana ihan mielettömän rankkaa. Nuket ovat aina vääriä. Leikkipuistot vääriä. Ja jos aurinkolasit eivät ole mukana, niin se vasta väärin onkin.

Kunnes 30 sekunnin päästä asia on unohdettu ja on taas sairaan siistiä.

4. Atlantaan satoi lunta

Ja sitä tuli paljon. Kuulemma vuonna 1994 lunta olisi tullut yhtä paljon.

Lunta alkoi tupruttamaan pari viikkoa sitten perjantaina puolen päivän aikoihin. Ihmettelin, että kouluja ei oltu peruttu siltä päivältä, sillä yleensä täällä ollaan asian suhteen lähes paranoideja.

Kun lunta rupesi tulemaan, syntyi selkeästi jonkinlainen paniikki.

Koulusta tuli tekstiviesti, jossa pyydettiin välittömästi hakemaan lapset pois koulusta. Lähdin heti matkaan, mutta tiet olivat jo ruuhkautuneet. Minulla meni 1,5 tuntia reissuun, johon normaalisti kuluu puoli tuntia.

Ei siinä mitään, ajoimme vain hitaasti. S nukkui takapenkillä ja P:n kanssa suunnittelimme, mitä kaikkea tekisimme lumessa. Mahtavaa!

Monet olivat viettäneet autoissaan paljon pidempiä aikoja. Kaikki olivat ilmeisesti samaan aikaan teillä. Sillä hetkellä, kun lunta alkoi satamaan.

Pakko sanoa, että lumi teki olon kotoisaksi. P ja S hyppivät lumihankiin ja kierivät mäkiä alas.

Myös naapurin lapset tulivat lumeen peuhaamaan. Ulkoa ei oltaisi haluttu tulla sisään ollenkaan. Posket muuttuivat punaisiksi – se on jotain, mitä ei täällä tapahdu usein.

Minun tehtäväkseni jäi lumiukon tekeminen.

Lumi säilyi maassa 3-4 päivää. Yksi koulupäivä peruttiin. Vielä, kun lumi oli kovaa vauhtia sulamassa pois, keräsimme lunta etupihallemme ja teimme pulkkamäen.

Kyllä, tuo riittää pulkkamäeksi – viisivuotiaalle.

Ja jep, pulkkina toimivat rantalelut.

Pienillä lapsilla on suuret ilot. Sahasimme mäkeä ylös alas varmaan tunnin.

5. Kuusi vuotta naimisissa, kolme niistä Amerikassa

Se oli juhlaillallisen paikka. Ihan kahdestaan. Hyvä me!

Jos pysyy onnellisesti yhdesssä amerikkalaisessa lähiössä, toisen ollessa kotona lasten kanssa, selviää mistä tahansa. Full stop. Punkt. Piste.

 

”Hyvää isänpäivää mulle!” T. Jaakko

Tässä juhlapäivän kunniaksi bloggaus Jaakosta.

Onnea Jaakko! Kirjoitin sun puolesta kuulumisia blogiin. PS Sun silmäpussit sointuvat hienosti tuon siniharmaan rusetin sävyyn.  

”Huh huh. Kävin eilen ruokakaupassa. Ensimmäisen kerran kahteen kuukauteen. Melkoinen paikka.

Juu, piti mennä kauppaan, sillä päätin, että otan isomman roolin kotihommista. Aion laittaa illallisen kerran viikossa.

Olipa rankkaa. Tein eilein illalliseksi katkarapu-currya ja riisiä. Katoin pöydän ja laitoin astiat tiskikoneeseen. Tänään pitää nukkua päikkärit.

Ensi lauantaina sitten uuden reseptin ääreen!

Annan kyllä kaikki kreditit vaimolle, joka käy kaupassa ja muulloin laittaa ruoat. Ei ole helppoa.

Stressia pukkaa jo ensi viikon ateriasta.

Ei minun takia toki tarvitse. Voimme mielestäni syödä ulkona vähän useammin. Ravintolaruoka on täällä oikein makoisaa.

Töissä menee edelleen hyvin. Lähetin vaimolle tuon kuvan. Sanoi, että vältä hymyilyä töissä.

Sitten lähetin tämän. Parempi?

Lapset kuulemma juoksivat piiloon nähdessään kuvan. Arvostan pienten ihmistein selkeitä viestejä. Okei, ei hymyilyä. Got it.

Mutta vapaa-ajalla mä oon mä. Hähhähhää.

Hei hyvää isänpäivää kaikille. Isänä olo on mahtavaa. Kyllä me hanskaamme asiat ihan yhtä hyvin kuin äidit. Minulla vaan on vähän vähemmän sääntöjä ja mielestäni voimasanat pitää jossain oppia.

Simppelit asiat, kuten yhdessäolo lämmittävät. Painiminen opitaan tässä talossa jo varhain.

Osaan minä perinteisetkin jutut. Luen lapsille kirjoja ja annan kuplamuovia leikkikaluksi.

Ulkoilen mielelläni. Opetan lapsilleni miten pyöräillään.

Harjoittelemme myös juoksemista. Otan aikaa, kun lapset käyvät esimerkiksi huoltsikalla.

Kerron luonnoilmiöistä, kuten auringonpimennyksestä. Ja kerron mistä pierut tulevat. Tärkeitä juttuja molemmat.

Eli isänä olo on helppoa. Parasta. Mutta se kaupassakäynti, huh huh.”

Rakkaudella, vaimosi, joka viime kesänä sauvakäveli Ärrälle ja takaisin.

Halloweenpöhköilyt Suomeen!

Syksy tarvitsee halloweenin. Syy: pöhköily piristää.  

Oletteko huomanneet, että juhannuksen ja joulun välissä ei Suomessa ole mitään koko kansan juhlapäiviä? Ei ylimääräisiä lomapäiviä. Ei tuttua teemaa, josta lapset voivat inspiroitua touhottamaan. Ei bileitä, joita voi odottaa.

Itsenäisyyspäivä ei kelpaa tähän, vaikka suurimman juhlan syy onkin. Se on liian lähellä joulua ja aivan liian jäykkä.

Kukaan ei ole edes kehittänyt jonkun taiteilijan mukaan nimettyä leivonnaista, jota herkuteltaisiin lokakuussa. Miksi, MIKSI? Suomi tarvitsee kaamos-kakkupäivän tai nukkumisen juhlapäivän.

Mitä tahansa.

Ei ihme, että pikkujoulut vedetään monesti överiksi. Syksyllä ei ole mitään muuta hauskaa!

Siksi lokakuun viimeisenä päivänä vietettävä halloween on kätevä.

Vietimme sitä nyt kolmannen kerran. Aloitimme fiilistelyn hyvissä ajoin jo kuukautta ennen juhlapäivää.

Yritin ottaa kaiken irti, sillä tiesin, että halloweenissa on potentiaalia naurattaa lapsia ja ilahduttaa arkeamme isosti.

Ensimmäiset etupihamme kurpitsat saivat potato head -lelujen irtosilmät, suut, kädet ja niin edelleen. Olimme kaikki näihin valtavan tyytyväisiä.

Valitettavasti kurpitsoihin tökätyt kolot kutsuivat ötökät juhla-aterialle.

Kurpitsat olivat mennyttä alle viikossa. Mutta sekin oli lapsille viihdyttävää. Tavallaan. Meinasin jättää kurpitsat homehtumaan halloweeniin asti, olisivat ainakin olleet pelottavan näköisiä.

Tekemisen ilosta viskasimme kurpitsat roskiin ja haimme uudet.

Halpaa on, jättimäinen kurpitsa maksaa vain 2,50 taalaa.

Seuraavat kurpitsat maalattiin. Koitin lähinnä keksiä mahdollisimman paljon tekemistä niistä. Juostiin me niitä ympärikin.

Teimme niistä keppihevosradalle esteitä. Juuh. Siinä minä hyppään itse tehdyllä keppihevosella kurpitsojen yli. Terveisiä työpaikalle. En enää ikinä saa uskottavuuttani takaisin.

Oh, well. Tuitelituu. Tätä toimintaa en suosittele ottamaan osaksi omia halloween-perinteitä.

Lopulta sateen pesemät kurpitsat saivat tarranaamat. Lapsista tämä oli ihan yhtä hullunhauskaa kuin potato-head-kurpitsojen teko.

Suurin halloween-tsemppauksemme valmistui viikkojen ajan P:n kanssa sillä välin, kun S nukkui päiväuniaan. Aioimme pukea etupihamme puulle vaatteet ja tehdä siitä oman Halloween-puun.

”Sen pitää olla iloinen”, viisivuotias määräsi. Selvä, ei tehdä pelottavaa vaan iloinen puutyyppi.

Toiveena oli myös tehdä puusta sateenkaari-yksisarvinen. Sovimme lopulta, että puu voisi olla vaan supermakea tyttö.

Täällä on tapana tehdä katujen varsille halloween-nukkeja tai mitä ihmeellisimpiä istallaatioita.

Tässä kuva vuodelta 2015. Nuket ilmestyivät tänäkin vuonna kadun varsille jo syyskuussa. Niitä tekevät esimerkiksi koululuokat ja jotkut yritykset.

Tadaa, meidän iloinen puu! Köh, köh, silmät loistavat pimeässä.

”Hassu!” totesi yksivuotias S heti, kun näki puun. Ja joka kerta ensitapaamisen jälkeen. ”Hassu!”

Kyllä. Sitä se todella on. Kovin kotikutoinen ja hassu. Puutyyppi ilahduttaa joka päivä moneen otteeseen. Sille vilkutetaan vimmatusti, kun lähdetään kotoa ja aina kun tullaan takaisin.

Mitäs vielä. Halloweeniin oli vielä pari viikkoa ja tekemistä oli tarjolla vaikka kuinka paljon!

Kävimme yhdessä tapahtumassa maalaamassa mini-kurpitsoja.

Amerikkalaiset ystävämme (!) kutsuivat luokseen koristelemaan keksejä ja kurpitsoja. P koristeli vain yhden keksin (yllä). Ja söi sen. Yllättäen vatsa tuli kipeäksi illalla.

Koulussa pidettiin fall fest -päivä, jonka yhteydessä lapset saivat poimia itselleen oman mini-kurpitsan ja tehdä kaikenlaista muuta hauskaa.

Vasta sitten, viikkojen päästä, tuli itse halloween.

P sai pukea ylleen hartaasti toivomansa sateenkaari-yksisarvisen asun. Toki puvussa oli heiluttu jo paljon kotona.

S oli ylpeä saadessaan pukeutua siskon vanhaan leppäkerttu-pukuun.

Teimme erään ystäväperheen kanssa trick or treat -kierroksen heidän naapurustossaan. Olimme siellä myös edellisvuonna ja taas oli kivaa.

Ilta oli kirpsakka ja kuulas. Tytöt ihmettelivät tähtiä taivaalla melkein enemmän kuin talojen koristeita. Täällä aurinko laskee sen verran myöhään, ettemme ole koskaan ulkona pimeällä.

Aluksi tytöt halusivat pysytellä meidän lähellämme, mutta aika nopeasti sateenkaari-yksisarvinen juoksi edeltä talojen oville soittamaan ovikelloa. Leppäkerttu marssi tomerana perässä ja ojensi koppansa oven auetessa.

Kummankin ihmetys oli suuri joka kerta, kun he saivat namia. Karkkia juostiin näyttämään isille ja äidille. ”Kato, kato!”

”Seitsemäntoista!” yksisarvinen laski hartaasti karkkejansa kotona.

”Kaksi!” laski leppäkerttu. Kaksi on ainoa numero, jonka hän tuntuu osaavan.

Kummankin laskut menivät reilusti alikanttiin.

Leppäkerttu meni täysin vakavaksi ja hiljaiseksi saadessaan syödä kokonaisen mini-Mars-patukan illan päätteeksi. Hän näytti tosissaan siltä, että ei voinut käsittää, miten maailmassa jokin voi maistua niin hyvältä.

”Miksi himputissa kukaan ei ollut kertonut minulle, että voisin syödä suklaata makaronin sijaan!?”

Kannatti uskaltautua soittamaan ovikelloja. Vaikka se yksi talo olikin koristeltu niin pelottavaksi, että S itki ja tärisi. Se jätettiin välistä. Maassa ryömivät zombiet olivat ymmärrettävästi liikaa.

Nyt halloween on ohitse, mutta sitä muistellaan vielä pitkään. Puutyyppi otetaan varmaan pois vasta sitten, kun laitamme jouluvalot. Siinä onkin uusi juhla, jota voi pian alkaa fiilistellä.

En ole ennen ollut mikään suuri juhlavalmistelija.

Yllä olevat kurpitsat olivat ainoat halloween-koristeemme vuonna 2015. Jaksoin näköjään antaa lapselleni mustan tussin, jolla hän piirsi kurpitsaan etanan ja keinutuolin.

Vuonna 2016 meillä ei tainnut olla kurpistojakaan. Vain tämä P:n koulussa tekemä kurpitsa-naama ovessa.

Mutta nyt alan päästä kärryille! Lasten ilo on niin tarttuvaa, että sitä haluaa ruokkia. Kun noilla tyypeillä on hauskaa, niin on meilläkin.

Eli ehkä tästä ulkomaankokeilusta tuodaan Suomeen halloween. Tiedätte sitten, kuka puki vaatteet ylle sille yhdelle mäntyressukalle.