Huomaa, että ulkomaankomennuksemme loppu häämöttää. Olen ryhtynyt pohtimaan, mitä tästä jää (sormivammaiseen) käteen.
Matkustamisen ja ulkomailla asumisen parhaimpia puolia on uusiin ihmisiin tutustuminen. On säväyttävää ja opettavaista tavata ihmisiä, jotka ovat jollain tapaa erilaisia kuin itse.
Tekee hyvää hypätä toisenlaisiin tapoihin ja arvomaailmoihin. Se pistää miettimään omaa elämää, ajattelua ja tavoitteita uusiksi. Veikkaan, että tälläkin kertaa monen ääneen sanotun tai sanomattoman asian merkityksen ymmärrän vasta paljon myöhemmin.
On sekin opettavaista, että tapaa ihmisiä, jotka ovat eri lähtökohdista huolimatta samanlaisia kuin itse. Kaiken kaikkiaan ulkomailla usein muodostuu ystävyyksiä, jotka säilyvät etäisyyksistä huolimatta vuosikymmenestä toiseen.
Jotenkin on käynyt niin, että läheisimmät ystävämme täällä ovat suomalaisia. Arvokkaita jokainen.
Parhaisiin amerikkalaisiin ystäviini voi laskea pari ruokakaupan kassatyöntekijää, hammaslääkärini ja hierojan, jolla satunnaisesti käyn. Tilastollisesti katsottuna juttelen heidän kanssaan eniten muihin amerikkalaisiin verrattuna.
Toki olemme ystävystyneet myös naapurissamme asuviin perheisiin: yksi on muuttanut tänne Meksikosta, toinen Intiasta ja kolmannet ovat vierestä, Alabamasta. Haemme tyttöjen kanssa sinnikkäästi heidän lapsiaan ulos leikkimään.
Muutoin olisi hiljaista.
Monet yritykseni ystävystyä epäonnistuvat siinä vaiheessa, kun:
a) Huomaan, etten siedä henkilöä. Näin käy esimerkiksi P:n luokkakavereiden äitien kanssa. Heissä usein kiteytyy amerikkalaisen yläluokan stereotypiat. En vain pysty.
b) Möläytän jotain typerää.
Menetin sormijumppaa vetävän fysioterapeuttini, Rakhin, hetkellisen ystävyyden, kun vastasin hänen smalltalkmaiseen kysymykseen ”pidänkö täällä asumisesta?”
”En. Inhoan täällä asumista”
En tiedä mikä minuun meni! Se oli todella outo tilanne. Ei noin vain sanota.
En olisi edes tajunnut sanoneeni sitä ääneen, ellei Rakhi olisi jäänyt tuijottamaan minua hiljaa.
Olin sinä aamuna jotenkin niin jumissa, etten edes yrittänyt pelastaa tilannetta selityksillä. Jos kertoisin mitä kaikkea mahtavaa minulla on elämässäni Suomessa, Rakhi olisi saattanut ymmärtää. Mutta taisin vain jatkaa sormijumppaani.
No, nyt viikottaiset fysioterapiassakäynnit ovat varsin formaaleja. Juttelen falafel-myyjän kanssa enemmän.
Olen hyväksynyt, etten ole onnistunut sukeltamaan syvälle amerikkalaisten sielunelämään. Olemme piipahtaneet ja kurkkineet ovista ja ikkunoista sisään. Se riittäköön.
On ollut hienoa olla lapsilleni paras ystävä.
Mutta olen oivaltanut, että tämä aika on antanut meille jotain muuta suurta. Minun ja Jaakon vanhemmista on täällä asumisen aikana tullut mielettömän tärkeitä ja läheisiä ihmisiä lapsillemme.
S lempi-ihmistensä, pappojensa, kanssa.
Ensimmäinen syy läheisyyteen on siinä, että olemme kesäisin asuneet vanhempieni luona 2-3 kuukautta. Siis saman katon alla! S ja P tottuivat siihen, että aamulla herätessään he saivat juosta mumman ja papan syliin.
Pappa oli keitellyt puuron valmiiksi. Mumma nosti pöytään viinimarjoja, mustikoita ja itse tehtyjä hilloja.
Minullakin oli seesteistä. Sain usein lukea hesaria ja juoda kahvia rauhassa, kun isovanhemmat ottivat lapset hoitaakseen.
Päivät sujuivat täysin onnellisesti takapihalla, terassilla ja leikkihuoneeksi ristityssä vanhassa makuuhuoneessani. Välillä serkut tulivat kylään. Ei ollut päiväkotia tai koulua, ei mitään erityisiä menoja.
Olimme lomalla mummalla ja papalla.
Täydelliseksi homman teki se, että Jaakon vanhemmat asuvat kävelymatkan päässä. P ehti usein kysyä ”koska mennään Ulla-mummin ja Seppo-papan luokse?” Ja sitten porhalsimme Tonttariin koko päiväksi.
Siellä olivat toiset lelut ja lisää serkkuja! Ulla-mummi auttoi kattamaan kahvikutsut nukeille. Seppo-pappa opetti tekemään sämpylöitä ja lähtiessä ehdotti, että mennään ensi kerralla uimaan.
Kun kesän jälkeen olemme lähteneet Atlantaan, yhteyttä on pidetty Skypen välityksellä.
Arki on täälläkin melko kiireetöntä ja Skype on usein pitkään auki. Tytöt pelleilevät ja näyttävät kuinka paljon he ovat kasvaneet sitten edellisen puhelun.
Kaiken kruunuksi kummatkin isovanhemmat ovat reissanneet meidän luoksemme useampaan kertaan. Olemme saaneet lomailla ja kokea hauskoja juttuja yhdessä.
Tämän kaiken tuloksena lapsillani on neljä isovanhempaa, joista jokainen on heille hirmu läheinen. Vaikka olemme asuneet kohta kolme vuotta ulkomailla. Koska olemme asuneet kohta kolme vuotta ulkomailla!
Olen varma, että kokonaiset kesät isovanhempien huomassa Suomessa ja yhteiset kokemukset Amerikassa ovat tarjonneet jotain aivan erityistä.
Ulkomaille muuttamisessa on se kutkuttava puoli, ettei koskaan tiedä, mitä kokemus tulee antamaan. Tämän reissun yksi arvokkaimmista anneista tuli yllättävän läheltä.
Wallut 