Sattui pieni vahinko. Leikkasin veitsellä pikkurilliini viillon, kun pilkoin banaania.
Pidin banaania muka-kätevästi kädessäni pilkkoessani. Talon terävimmällä ja isoimmalla veitsellä.
Ei se juurikaan sattunut, eikä verta tullut paljoa. Mutta läksin kuitenkin Jaakon kehoituksesta ensiapuun tikattavaksi. Siellä huomattiin, etten pystynyt liikuttamaan pikkurilliäni.
Olin onnistunut leikkaamaan jänteen katki. Hupsis.
Tajusin, että tästä on kehkeytymässä isompi juttu. Amerikkalainen terveydenhuolto kun niin valtava mylly, että jos siihen joutuu sisään, ei hevillä pääse ulos. Syy on tietenkin raha.
Jes. Meni putkeen.
Osa 1. Käsikirurgi
Ensiavussa lykättiin numero käteen; soita aika tälle käsikirurgille. Parin tunnin päästä istuin kirurgin huoneessa. Mark katsoi dramaattisesti silmiini ja sanoi:
”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko et enää koskaan voi liikuttaa pikkurilliäsi tai varaamme ajan leikkaukseen”.
Osa 2. Vakuutus
Terveydenhuolto pyörii Yhdysvalloissa vakuutusten ympärillä. Meidän sattuu korvaamaan kaiken. Terveiset If:ille.
Pian kimpussani oli kaksi tahoa: Markin palkasta huolehtiva Rhonda ja terveyskeskuksen tilojen puolesta rahoja karhuava Mandy. Kolmas lasku tulisi vielä erikseen anestesialta leikkauksen jälkeen.
Pikkurillin, banaanin ja veitsen kolmiodraamasta syntyy lopulta noin 10 000 dollarin lasku.
Minun vakuutukseni oli tällä kertaa liian jähmeä liikkeissään. Päätös rahoituksen saamisesta jumitti Frankfurtissa syystä x.
Tässä ajassa puhelinvastaajani täyttyi Mandyn ja erityisesti Rhondan puheviesteistä. En enää uskaltanut vastata kummallekaan naiselle muutaman painostavan puhelun jälkeen.
”Joko maksat nyt tai peruutan huomisen leikkauksesi.”
Samaan aikaan minä soittelin vakuutusyhtiölleni, jonka Amerikan toimipiste on Philadelphiassa. Puhelimeen vastasi aina uusi henkilö, jolle jouduin selittämään kaiken uudelleen. No, he eivät voineet tehdä mitään, ennen kuin Frankfurtista tulisi vihreä valo.
Painajaismaisen puhelinsoittelusaagan lopputulema oli, että jouduin maksamaan Rhondalle ja Mandylle kaikki omat luottokorttini tappiin asti ja yhden Jaakon kortin myös.
Tiesin, että saamme rahat kyllä vakuutukselta perittyä myöhemmin. Se vain on monimutkaista ja hidasta.
Vakuutuspäätös leikkauksen kattamisesta tuli muuten Frankfurtista iltamyöhäisellä pahoitteluiden kera. Nyt leikkauksesta on kulunut viisi päivää, mutta vakuutusselvittely Rhondan kanssa jatkuu edelleen.
Osa 3. Leikkaus
Enpä arvannut, että pikkurillin leikkausta varten minut nukutetaan puoleksitoista tunniksi. Anestesialääkärillä mahtoi olla tavoitteena tienata rahat lasten Disneyland-reissulle.
Muutenkin huolenpito oli priimaa. Missään ei säästelty, varsinkaan lääkkeissä. Ennen kuin minut laitettiin leikkausta varten tiputukseen, kohta, johon tippa laitettiin, puudutettiin toisella piikillä. Ettei tipan laittaminen vain sattuisi.
Ja ennen kuin minut nukutettiin, minulle annettiin valiuminkaltaista rauhoittavaa. Ettei nukutusaine vain tuntuisi epämukavalta.
”Enjoy”, huikkasi sairaanhoitajani Debbie, kun rauhoittava potkaisi.
Sitten hän nosti sivupöydältä minulle läjän papereita allekirjoitettavaksi.
Muistan, että sama kuvio tapahtui S:n synnytyksessä täällä. Kun hiestä märkänä huusin epiduraalia, minulle tuotiin jotain papereita allekirjoitettavaksi. Olin kuitenkin jo etukäteen antanut luvan kivunlievitykselle. En tiedä mitä paperit olivat. Allekirjoitin.
Olen todennäköisesti luvannut kaikki tärkeimmät elimeni NRA:n jäsenille.
No, mitä en pikkurillini vuoksi antaisi. Leikkaus meni hyvin. Heräsin ja pääsin käsi paketissa kotiin.
Osa 4. Toipuminen
Sain reilun reseptin Percocet-opioideja kivunlievitykseen. Sormi ei ollut juurikaan kipeä, joten en lopulta hakenut niitä apteekista ollenkaan.
Opioideilla on huono kaiku näinä päivinä. Niitä määrätään täällä liikaa ja niitä käytetään aivan liikaa. Keskimäärin 175 ihmistä kuolee joka päivä Yhdysvalloissa lääkkeiden yliannostukseen.
Kävimme leffassa ja alkumainoksena näytettiin koskettava mainos Naloxone-lääkkeestä, jolla pystyy pelastamaan yliannostuksen ottaneen ihmisen. Mainoksessa kehoitettiin hankkimaan lääke kaiken varalta.
Asukasyhdistyksemme illassa poliisi kertoi teinien pitävän bileitä, joissa yhden tehtävänä on olla Naloxone-vastaava. Muut laittavat päät sekaisin napeilla.
Eli eli, anteeksi kiertotie, mutta pikkurillini pärjää kyllä ilman opioideja.
Osa 5. Kuntoutus
Kaksi päivää leikkauksen jälkeen minulla oli ensimmäinen aikani rehabiin, kuntoutukseen.
Nukutettuna saamani kipsi vaihdettiin näppärään muovisuojaan. Se tehtiin amerikkalaiseen tapaan mittatilauksena, täydelliseksi juuri minulle.
Bombaysta Intiasta työn perässä Yhdysvaltoihin muuttanut Rakhi oli selkeästi hyvin ylpeä tarjoamastaan teknologiasta ja kuntoutusohjelmasta.
”Vakuutuksesi maksaa”, hän totesi.
Kyllä kelpaa. Arvatkaa mikä sormi on pystyssä.
Ohjelmaani kuuluu sormijumppa, jota on tehtävä kahden tunnin välein. Lisäksi tapaan Rakhia viikoittain.
Pikkusormeni on hänelle hyvin tärkeä.
Mitä tästä opimme?
Olisi pitänyt tehdä tämä aiemmin! Minulla ei ole koskaan ollut näin paljon amerikkalaisia ystäviä.
P:n ja S:n koululla kaikki tulevat juttelemaan kanssani.
”Honey, what happened to your hand?” kysyi erään lapsen äiti, jonka kanssa en ikinä ollut vaihtanut sanaakaan. Juttelimme pitkään.
Eräs mietti, miten se aina meneekin niin, että oikeakätiset leikkaavat vasemman kätensä ja toisin päin.
Niinpä…
En odota liikoja sosiaalisen elämäni tasosta. Mutta ainakin minulla on tarjota puheenaihe! Täytyy vain keksiä joku parempi tarina kuin banskun leikkaaminen.
Nyt pitää lopettaa, oikea käteni kramppaa kaikesta tästä näpyttelystä. Tsau.
Wallut 