Kyllä se on aina pienten sisäisten bailujen paikka, kun laskeutuu Helsinki-Vantaalle ilman, että kukaan raivoaa tai ripuloi. Muistikuvissani moonwalkasin tax freen ohi.
Palasimme kuukausi sitten Suomeen. Heti ensimmäiseksi olin vain helpottunut siitä, että kyse oli viimeisestä kerrasta, kun joutuisin matkustamaan pienten lasten kanssa yksin valtameren yli.
Selvisimme!
Tikkarit, tarrat, piirustusjutut ja popcornipussit toimivat 2- ja 5-vuotiaiden harhautusmekanismeina, piirrettyjen lisäksi. Osasin varustautua. Olihan kyse viidennestä kerrasta, kun matkustimme tyttöjen kanssa kolmisteen näin pitkän matkan.
Siis viisi kertaa 14 tuntia ahtaassa tilassa kahden pienen kanssa! Ei enää.
P on jo ihan lentsikkaveteraani. Ressu ei saa koko loppuikänänsä enää matkustaa lentokoneella, hiilijalanjälki on ylitetty. Loppulapsuus mökkeillään ja käydään laivalla naapurimaissa. Isompana interreilaamaan.
Viimeinen lentoreissu jää muistoihin mallisuorituksena. P oli valmistellut lentokapteeneille lahjat, joiden turvin pääsi kurkkimaan ohjaamoihin. Ensimmäisen koneen kapteeni sai parin sentin kokoisen hamahelmi-sateenkaari-taideteoksen.
Amsterdamissa kapteenin kanssa vaihdettiin yläfemmat.
Seuraavan koneen kapteeni sai Hello Kitty -piirustuksen. Lahjanantotilaisuus oli sen verran jännä, että kun kapteeni kysyi haluaisiko tyttö suklaata, tämä sanoi ”no” ja juoksi pois.
Sama tyyppi pystyy syömään isomman suklaamuffinssin kuin minä. Mieluiten kaksi kappaletta.
Tätä juhlin: ensimmäistä kertaa kummatkin tyypit nukkuivat omilla paikoillaan. Pienet päät lepuuttivat sylissäni. Itse join viiniä tuttuun tapaan suoraan pullosta ja katsoin leffoja. Toivoin, ettei kenellekään tule vessahätä.
Ja niin saavuimme Suomeen. Tuosta noin vaan.
Sitten sain pullaa. Nukuimme kellon ympäri monta ensimmäistä yötä. Jetlagista ei ollut tietoakaan.
Kaksivuotias S sopeutui välittömästi ja suurella riemulla uuteen tilanteeseen. Viisivuotiaan P:n tuntemukset olivat enemmän kahtiajakoiset: toisaalta oli supersiistiä nähdä sukulaisia ja kavereita, toisaalta oli ikävä kotia ja ystäviä Amerikassa.
Pikku hiljaa se iski tajuntaan: tämä on meidän kotimme. Palasimme Suomeen pysyvästi. Emme enää mene takaisin Amerikkaan.
Lisää Michael Jacksonin muuveja ja pieni kiljahdus. Auuuuhh!
Asumme vanhemmillani espoolaisessa lähiössä, kunnes tavaramme saapuvat kontissa uuteen kotiimme. Tuo tuossa vasemmalla on kävelytie. Nerokas keksintö, jota ei ihan hanskata Atlantassa.
Tämä lähiö on toisenlainen. Täällä olen vapaa. Pyöräilen, kävelen ja kuljen metrolla. Näen ystäviä ja sukulaisia. Käyn koulussa luennoilla.
Koko aika vähän naurattaa. Miten elämä voikaan olla näin helppoa!
Aluksi tosin myös usein itketti. Veikkaan, että helpotus oli vaan niin suuri. Oli vaikea uskoa, että saan vihdoin takaisin vanhan elämäni, siihen kuuluvat ystävät ja minuuden.
Onko se vielä olemassa? Missä? Miten kokoan taas itseni? Jännittää.
Pienten lasten kotiäitinä olo ulkomailla, hiljaisessa lähiössä, ahdistavassa kulutuskulttuurissa oli minulle todella vaikea kuvio. Vastustin loppuun asti niin montaa asiaa Amerikassa. Ja Jaakko oli niin paljon työmatkoilla.
En vieläkään ihan ymmärrä, miten siihen kaikkeen sopeuduin. Lasten vuoksi varmasti. Heille kokemus oli toivottavasti rikastuttava. Ja tietysti minä nautin, kun sain olla heidän kanssaan.
Luulen, että itkut nyt johtuvat siitä, että vetämäni rooli oli ehkä liian raskas. Tai se kesti liian pitkään. Ei kukaan jaksa koko aika olla epämukavuusalueellaan.
Nyt saan vihdoin luopua siitä roolista. Olen onnekas.
Menneestä luopuminen ja itseni uudelleenlöytäminen tapahtuvat kai vähitellen.
Pyöräillessäni kouluun ymmärsin, että olen muutakin kuin äiti. Kun tanssin Helsingin kesäyössä aamuun asti, sain unohtaa arjen vastuuni. Kun avasin oven uuteen kotiimme uskoin, että tulevaisuutemme on täällä.
Niin, uusi elämämme alkaa hahmottua.
Aloitin heti palatessamme kesäopinnot ja uurastan niiden parissa koko kesän. Elokuussa pääsen töihin. Silloin Jaakko jää kotiin muutamaksi kuukaudeksi lasten kanssa. P aloittaa eskarin ja S vähitellen päiväkodissa.
En tiedä iskeekö jossain vaiheessa jonkinlainen kulttuurishokki. Että se ja se asia onkin perseestä. Juuri nyt olen vain todella huojentunut paluusta ja onnellinen aivan kaikesta.
Olen päässyt järven- ja merenrantaan. Nauttinut brunssista, kahvista ja olemisesta ystävien kanssa. Saunonut, syönyt pullaa ja tanssinut. Vienyt lapset leikkipuistoon puistolounaalle. Kulkenut kymmeniä kertoja kaupunkipyörällä. Hypännyt ratikkaan ja tottunut länsimetroon.
Mielestäni Suomi on jo täyttänyt odotukseni. Kaikki, mitä saan tästä eteenpäin, on bonusta.
***
En vielä sano, että tämä on blogin viimeinen juttu. Mieluusti kirjoitan, jos vain ehdin. Mutta nyt tekee mieli sanoa pieni välikiitos.
Kiitos sinne valtameren toiselle puolelle jokaiselle ystävälle ja ystävälliselle ihmiselle, jonka kanssa olen saaanut olla oma itseni, jutella, nauraa tai olla vaan. Sydämeni on täynnä hyviä muistoja, kiitos teidän.
Tsemppiä myös jokaiselle, joka kokee yhtään samankaltaisia tunteita kuin minä olen näinä viimeisenä kolmena vuotena kokenut ja purkanut tänne blogiin.
Kiitos sinä, kun olet lukenut juttujani. On ollut todella ilahduttavaa huomata, että teitä on ollut paljon. Blogi on toiminut paikkana, jossa olen paitsi tuulettanut ajatuksiani myös ollut yhteydessä teihin. Ja se antanut minulle voimia.
Rakkaudella,
Eija, joka otti alla olevan kuvan siksi, että oli niin iloinen ajaessaan kaupunkipyörää.
Wallut 