Tässä näkemykseni Jaakon tunnelmista, kun kolme vuotta Amerikassa alkaa olla täynnä:
”Huh, taas on takana tosi rankka viikko. Kävin Brasiliassa tutustumassa sambaan ja caipirinhoihin.. eikun siis olin työmatkalla. Myytiin haihduttamoita. Isoja, tärkeitä laitteita.
Tai ei me niitä oikeastaan myyty. Mutta, no ei siitä sen enempää.
Aurinko paistoi ja meri kimmelsi. Brasilia vaikutti minusta oikein hienolta paikalta.
Samaan aikaan Eija kertoi kotoa, että kummatkin lapset oksentavat. Pyykkikone oli juuri mennyt myyntiin, joten toivottelin heille paljon tsemppiä.
”Tulen kotiin viiden päivän päästä. Moiccu.”
Sitten lähdin taidemuseoon.
Tämä teos esittää kyseistä Sao Paolossa sijaitsevaa museota.
Esillä oli muun muassa tämä italiaisen taidemaalarin Amedeo Moligdianin upea teos.
Toki minä iltapäiväespresson lomassa mietin, miten kotona jaksellaan. Sairastaminen on ikävää.
Kuukausi sitten minäkin olin tosi kipeä. Olin kuumeessa. Lämpömittari paiskasi hurjat 37,5 astetta. Olin melkein kuolla.
Tuossa näytän Eijalle, kuinka punainen kurkku minulla oli. Sattui NIIN paljon. Minun piti levätä paljon. Enkä voinut tietenkään hoitaa lapsia.
Niin, Amerikasta piti jutustella. Meillä on enää kaksi viikkoa jäljellä täällä. Olisi sitä voinut vaikka jäädä.
Onhan minulla täällä oma nopea auto. Lapset tahmeine sormineen kulkevat siinä toisessa autossa, joka on täynnä likapyykiltä näyttäviä vaatteita ja keksinmuruja. Yhh.
Kotivaimo ajaa sillä. Hän hoitaa lapset ja ruokakaupat. Minä teen duunia. Mielestäni ihan reilu diili.
Tulevaisuudessa asiat voisivat olla vielä paremmin. Amerikassa katsos panostetaan uraan. Minusta voisi tulla sellainen hieno 60+ mies, joka ajelee pienen pienellä Corvetella. Heitä on täällä paljon. Siinä on minulle esikuvia.
Asuisimme 500 neliön talossa. Lapsille olisi oma kerros. Kellariin tekisimme saunan ja ulos uima-altaan. Haluan myös surffi-aaltokoneen. Pihalle oman kallion kiipeilyyn. Ja lumitykki hankitaan pakkaspäiviä varten.
Leikkipuistoon on niin pitkä matka, että tehdään sellainenkin vaan omalle pihalle. Ei tarvitse sitten nähdä tuntemattomia ihmisiä. Onhan se parempi, että voi valita tarkkaan ne, ketkä ovat sopivaa seuraa lapsillemme.
Kyllä, elämä Amerikassa voisi olla niin hyvää. Keskityttäisiin olennaiseen: rahan tekemiseen, sen kuluttamiseen ja siihen, että saadaan lapset parhaaseen kouluun.
Mutta hitto, kun tuo vaimo haluaa myös tehdä töitä ja auttaa muuta maailmaa. Huokaus.
Palaamme Suomeen. Auto vaihtuu fillariin. Rivari kerrostaloasuntoon. Kaduilla näkee ihmisiä. Ystävien ja perheen kanssa joutuu viettämään aikaa, eikä voi vain whatsappailla ja skypettää.
Joudumme kierrättämään. Käymään kaupassa jalan.
Ei saa ajaa rauhassa tuntia päästäkseen sisäkiipeilyareenaan kiipeämään yksin. Voi mennä kaverin kanssa ulos luonnonkivelle tai sisälle 10 minuutin päähän.
Lapset joutuvat kävelemään kouluun. Mökeilläkin pitää käydä. Uida meressä ja järvissä. Talvella hiihdetään ja pulkkaillaan.
Kuulostaa kauhean vaivalloiselta. Onhan se nyt helpompaa vaan ajella autoa kaiket päivät ja tehdä businesta.”
Aiemmat Jaakko-blogit:
Wallut 