Paluumuuttaja tässä moi! On kuulkaa helkkarin hyvä olo

Kyllä se on aina pienten sisäisten bailujen paikka, kun laskeutuu Helsinki-Vantaalle ilman, että kukaan raivoaa tai ripuloi. Muistikuvissani moonwalkasin tax freen ohi.

Palasimme kuukausi sitten Suomeen. Heti ensimmäiseksi olin vain helpottunut siitä, että kyse oli viimeisestä kerrasta, kun joutuisin matkustamaan pienten lasten kanssa yksin valtameren yli.

Selvisimme!

Tikkarit, tarrat, piirustusjutut ja popcornipussit toimivat 2- ja 5-vuotiaiden harhautusmekanismeina, piirrettyjen lisäksi. Osasin varustautua. Olihan kyse viidennestä kerrasta, kun matkustimme tyttöjen kanssa kolmisteen näin pitkän matkan.

Siis viisi kertaa 14 tuntia ahtaassa tilassa kahden pienen kanssa! Ei enää.

P on jo ihan lentsikkaveteraani. Ressu ei saa koko loppuikänänsä enää matkustaa lentokoneella, hiilijalanjälki on ylitetty. Loppulapsuus mökkeillään ja käydään laivalla naapurimaissa. Isompana interreilaamaan.

Viimeinen lentoreissu jää muistoihin mallisuorituksena. P oli valmistellut lentokapteeneille lahjat, joiden turvin pääsi kurkkimaan ohjaamoihin. Ensimmäisen koneen kapteeni sai parin sentin kokoisen hamahelmi-sateenkaari-taideteoksen.

Amsterdamissa kapteenin kanssa vaihdettiin yläfemmat.

Seuraavan koneen kapteeni sai Hello Kitty -piirustuksen. Lahjanantotilaisuus oli sen verran jännä, että kun kapteeni kysyi haluaisiko tyttö suklaata, tämä sanoi ”no” ja juoksi pois.

Sama tyyppi pystyy syömään isomman suklaamuffinssin kuin minä. Mieluiten kaksi kappaletta.

Tätä juhlin: ensimmäistä kertaa kummatkin tyypit nukkuivat omilla paikoillaan. Pienet päät lepuuttivat sylissäni. Itse join viiniä tuttuun tapaan suoraan pullosta ja katsoin leffoja. Toivoin, ettei kenellekään tule vessahätä.

Ja niin saavuimme Suomeen. Tuosta noin vaan.

Sitten sain pullaa. Nukuimme kellon ympäri monta ensimmäistä yötä. Jetlagista ei ollut tietoakaan.

Kaksivuotias S sopeutui välittömästi ja suurella riemulla uuteen tilanteeseen. Viisivuotiaan P:n tuntemukset olivat enemmän kahtiajakoiset: toisaalta oli supersiistiä nähdä sukulaisia ja kavereita, toisaalta oli ikävä kotia ja ystäviä Amerikassa.

Pikku hiljaa se iski tajuntaan: tämä on meidän kotimme. Palasimme Suomeen pysyvästi. Emme enää mene takaisin Amerikkaan.

Lisää Michael Jacksonin muuveja ja pieni kiljahdus. Auuuuhh!

Asumme vanhemmillani espoolaisessa lähiössä, kunnes tavaramme saapuvat kontissa uuteen kotiimme. Tuo tuossa vasemmalla on kävelytie. Nerokas keksintö, jota ei ihan hanskata Atlantassa.

Tämä lähiö on toisenlainen. Täällä olen vapaa. Pyöräilen, kävelen ja kuljen metrolla. Näen ystäviä ja sukulaisia. Käyn koulussa luennoilla.

Koko aika vähän naurattaa. Miten elämä voikaan olla näin helppoa!

Aluksi tosin myös usein itketti. Veikkaan, että helpotus oli vaan niin suuri. Oli vaikea uskoa, että saan vihdoin takaisin vanhan elämäni, siihen kuuluvat ystävät ja minuuden.

Onko se vielä olemassa? Missä? Miten kokoan taas itseni? Jännittää.

Pienten lasten kotiäitinä olo ulkomailla, hiljaisessa lähiössä, ahdistavassa kulutuskulttuurissa oli minulle todella vaikea kuvio. Vastustin loppuun asti niin montaa asiaa Amerikassa. Ja Jaakko oli niin paljon työmatkoilla.

En vieläkään ihan ymmärrä, miten siihen kaikkeen sopeuduin. Lasten vuoksi varmasti. Heille kokemus oli toivottavasti rikastuttava. Ja tietysti minä nautin, kun sain olla heidän kanssaan.

Luulen, että itkut nyt johtuvat siitä, että vetämäni rooli oli ehkä liian raskas. Tai se kesti liian pitkään. Ei kukaan jaksa koko aika olla epämukavuusalueellaan.

Nyt saan vihdoin luopua siitä roolista. Olen onnekas.

Menneestä luopuminen ja itseni uudelleenlöytäminen tapahtuvat kai vähitellen.

Pyöräillessäni kouluun ymmärsin, että olen muutakin kuin äiti. Kun tanssin Helsingin kesäyössä aamuun asti, sain unohtaa arjen vastuuni. Kun avasin oven uuteen kotiimme uskoin, että tulevaisuutemme on täällä.

Niin, uusi elämämme alkaa hahmottua.

Aloitin heti palatessamme kesäopinnot ja uurastan niiden parissa koko kesän. Elokuussa pääsen töihin. Silloin Jaakko jää kotiin muutamaksi kuukaudeksi lasten kanssa. P aloittaa eskarin ja S vähitellen päiväkodissa.

En tiedä iskeekö jossain vaiheessa jonkinlainen kulttuurishokki. Että se ja se asia onkin perseestä. Juuri nyt olen vain todella huojentunut paluusta ja onnellinen aivan kaikesta.

Olen päässyt järven- ja merenrantaan. Nauttinut brunssista, kahvista ja olemisesta ystävien kanssa. Saunonut, syönyt pullaa ja tanssinut. Vienyt lapset leikkipuistoon puistolounaalle. Kulkenut kymmeniä kertoja kaupunkipyörällä. Hypännyt ratikkaan ja tottunut länsimetroon.

Mielestäni Suomi on jo täyttänyt odotukseni. Kaikki, mitä saan tästä eteenpäin, on bonusta.

***

En vielä sano, että tämä on blogin viimeinen juttu. Mieluusti kirjoitan, jos vain ehdin. Mutta nyt tekee mieli sanoa pieni välikiitos.

Kiitos sinne valtameren toiselle puolelle jokaiselle ystävälle ja ystävälliselle ihmiselle, jonka kanssa olen saaanut olla oma itseni, jutella, nauraa tai olla vaan. Sydämeni on täynnä hyviä muistoja, kiitos teidän.

Tsemppiä myös jokaiselle, joka kokee yhtään samankaltaisia tunteita kuin minä olen näinä viimeisenä kolmena vuotena kokenut ja purkanut tänne blogiin.

Kiitos sinä, kun olet lukenut juttujani. On ollut todella ilahduttavaa huomata, että teitä on ollut paljon. Blogi on toiminut paikkana, jossa olen paitsi tuulettanut ajatuksiani myös ollut yhteydessä teihin. Ja se antanut minulle voimia.

Rakkaudella,

Eija, joka otti alla olevan kuvan siksi, että oli niin iloinen ajaessaan kaupunkipyörää.

 

Kotiäitiys Amerikassa ei sovi kaikille

Nyt on aika lyödä totuus pöytään. Sellainen kuulemma helpottaa.

Aloitan alusta.

Tajusin aika pian tänne muuton jälkeen, että rämähdin suoraa päätä kulttuurishokkiin. Muutto ulkomaille toisenlaiseen kulttuuriin aiheuttaa sellaista. Oireita ovat muun muassa ahdistus ja koti-ikävä. Kaikki kokevat sen yksilöllisesti.

Minä hikoilin Hotlantan kesän 40 asteen kuukaudet järkyttyneenä siitä, mihin olin itseni laittanut. Olin mielestäni tehnyt surkean vaihtokaupan.

Jätin taakse:

• mielenkiintoisen työn ja loistavat kollegat,
• rakkaat ystävät, joista löytyi aina seuraa niin lasilliselle, dinnerille kuin urheiluunkin,
• kaupunkielämän, joka tarjosi kaiken mitä halusin, helposti ja vaivattomasti.

Vaihdossa sain:

• kotiäitiyden,
• tehtävän ystävystyä amerikkalaisten ihmisten kanssa ja
• lähiöelämän ketjuravintoloiden täyttämässä autokulttuurissa.

Yllä kuva kävelytieltä, joka loppui kesken, taas. Turha yrittää kävellen puistoon.

Kulttuurishokki ei sinänsä ollut yllätys. Muuttoni Yhdysvaltojen etelävaltioon oli lähipiirilleni jo itsessään pieni vitsi. Lisäksi varauduin mielen mylleryykseen aiempien ulkomaankokemuksien vuoksi.

Esimerkiksi Nepalista muistan, miten yritin liikaa sopeutua ja omaksua paikallisen kulttuurin tapoja. Sen seurauksena uuvahdin hetkeksi ihan täysin.

Vasta, kun sallin itselleni nepalilaisittain tör-ke-än kalliin punaviinilasillisen silloin tällöin ja tuijottelin läppäriltä Sinkkuelämää-sarjaa, aloin toeta. Kuulostaa huvittavalta, mutta jostain syystä ne toimivat.

Muistan pähkäilleeni, miten pääsen huomaamatta eroon viinipulloista. Roskiin niitä ei voinut laittaa. Silloin niistä tietäisi koko naapurusto, enkä halunnut juopon mainetta. Kanniskelin puteleita sitten repussa kauemmaksi kotoa. Paluu teinivuosiin, heh.

Täällä olen kietoutunut jonkinlaiseen kulttuurishokin ja identiteettikriisin sekoitukseen, josta en meinaa päästä irti.

Siispä yritän nyt pukea ajatukseni sanoiksi. Käytännössä ongelmia on kaksi: amerikkalainen kulttuuri ja kotiäitiys.

1. Amerikkalainen kulttuuri

Yhdysvallathan on maa, mistä varmasti löytyy jokaiselle jotakin. On upeita paikkoja, ihmisiä, luontoa ja kulttuuria. Mutta. Lähiöelämä Atlantan laitamilla ei saa minussa aikaan minkäänlaisia hyviä väristyksiä.

Takapiha ja rauhallinen ympäristö tuntuvat täysin yliarvostetuilta asioilta.

En halua asioida kauppakeskuksissa, syödä ketjuravintoloissa ja ajaa joka paikkaan autolla. Nämä asiat ovat hyvin leimallisia nykyiselle kotiseudullemme.

Kotimme ympärillä on viisi hampurilaisravintolaa ja paljon sileää autotietä.

Käytännössä voin ajaa 30 kilometria mihin tahansa suuntaan, ja siellä näyttää tasan tarkkaan samanlaiselta. Walmartit, Walgreenit, Dunkin Donutit ja Waffle shitit ryhmittyvät teiden varsille ja houkuttelevat ostamaan.

On pohjapiirustuksia myöten samanlaisia koteja. Niiden puutarhaistutukset ovat yhtä täydellisiä, ja asuinalueiden nimet ovat yhtä teennäisiä.

Amerikkalainen kulttuuri esittäytyy täällä puhtaana viihde- ja kulutuskulttuurina. Radiokanavien soittolistoja hallitsee purkkapop. Kaupat myyvät kaikkea pakastetusta riisistä 5000 erilaiseen pehmoleluapinaan. Leffaan ei voi mennä ajoissa, sillä meinaan oksentaa mainosten aikana – en vielä handlaa niiden överiyttä.

Lastenhoitopaikoilla on sellaisia nimiä kuin Crème de la Crème. Nukeille on omia kampaamoita.

Olen päätynyt siihen, että kaikkein suurin ongelmani on se, että valtaosan ihmisistä elämä tuntuu aivan tajuttomalta törsäykseltä (niin rahan kuin luonnonvarojen suhteen).

Tässä kehiin astuu identiteettikriisi.

Kun itse haluaa omistaa työuransa ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyölle, eli maailman epätasa-arvoisuuden vähentämiselle, niin ottaahan se päähän, kun joutuu tuijottamaan ihmisiä, joiden pää tuntuu olevan pelkkää kreemiä.

Heitetään ehjiä tietokoneita sekajätteeseen. Ostetaan 80 paria lenkkareita. Syödään itsensä sairaiksi.

Vapaaehtoistyö ja lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen ovat täällä selkeästi isoja juttuja, mutta jotenkin ne tuntuvat pieniltä hippusilta älyttömäksi livenneen kulutuskulttuurin rinnalla.

Mikä pahinta, joudun elämään heidän elämäänsä!

En voi elää täysin omassa kuplassani, vaikka kuinka haluaisin. Täällä me ajelemme kahdella autolla ja olemme unohtaneet, mitä kierrätys on.

Välillä tuntuu siltä, kuin en pystyisi hengittämään. Ahdistaa niin paljon. Toisinaan huomaan olevani mielettömän vihainen, agressiivinen oikein. Haluaisin sanoa joka toiselle vastaantulevalle: ”Ootsä v**** tosissasi? Herää, idiootti.”

Toistaiseksi olen pysynyt melko rauhallisena. Laitan vain vihaisen musiikin kovemmalle (jos P ei ole autossa). Jos kotona ahdistaa, ajan parkkipaikalle yksin luukuttamaan musiikkia.

Syy ahdistukseen on ehkä siinä, että koen täällä paljon suurempaa toivottomuutta, kuin vaikkapa siellä Nepalissa. Nepalissa on köyhyyttä, mutta ihmiset ovat yritteliäitä ja positiivisia.

Täällä eletään yltäkylläisyydessä, eikä edes tajuta, että siinä samalla tuhotaan maailmaa. Mennään ykkösluokassa helvettiin.

Jotta en tulisi ihan hulluksi, yritän nyt olla käymättä esimerkiksi Walmartissa tai missään ostoskeskuksessa – joulu on tulossa, ne ovat ehdottomia nou-nou paikkoja minulle jo krääsänsä puolesta.

Olen myös todennut, että on parempi, etten yritä tutustua paikallisiin ihmisiin just nyt. Se jotenkin nolottaa, koska olen aina ajatellut sen tärkeänä, kun asuu itselle uudessa maassa. Mutta tiedättekö, isäni onnistui sanomaan minulle lohdullisesti.

Jotenkin näin: ”Ei sinun tällä kertaa kuule tarvitse. Olet sen verran monessa paikassa asunut, että ymmärrät, että maailma on monikulttuurinen.”

Kiitos! Jätänpä amerikkalaiset hetkeksi rauhaan ja nautin siitä, että olen löytänyt täältä mahtavan Suomi-yhteisön, jonka kanssa jaan samoja arvoja.

2. Kotiäitiys

Kuvassa on makaronilaatikon jämät. Taas.

Kotiäitiydestä on kiperä kirjoittaa negatiivisesti. Rakastan lastani ja mahassani kasvavaa perhettäni enemmän kuin mitään muuta. Tekisin mitä vain mieheni vuoksi. Elämälläni on tarkoitus, ja se on kiedottu näihin ihmisiin.

Tiedän, että päätimme yhdessä lähteä kokemaan jotain uutta.

Nautin myös aivan järjettömästi P:n kanssa olemisesta täällä. Olen hassulla tavalla ylpeä siitä, että annan itsestäni hänelle niin paljon kuin voin. Ja toisaalta, minusta tuntuu, että minä se tässä saan enemmän.

Ja pian saamme syliimme toisen pienokaisen. Tietysti haluan olla hänen lähellään ja seurata, kuinka elämä taas alkaa.

Silti koen kotiäitinä olemisen järkyttävän ahdistavana asiana. Haluan olla ja tehdä niin paljon muutakin. Juuri nyt opintoni pitävät minua jotenkin järjissäni.

Yleisesti ottaen olen tyyppinä vissiin sellainen, että minulle ei riitä ”oma aika kerran viikossa”. Tarvitsisin omaa aikaa joka päivä. Itsekästä tai ei.

Olen miettinyt, että ongelmani kotiäitiyden kanssa on ehkä siinä, että en kaivannut mitään taukoa työelämästä. Päinvastoin, olin päässyt hyvään vauhtiin töissä ja vasta-aloitetut opintoni tukivat sitä mukavasti.

Nautin hurjasti uusien asioiden oppimisesta ja siitä, että elämässä oli pikkuisen kiirettä ja tekemisen meininkiä. Myös vapaa-aika oli täyttä. Lapsen kanssa oli kivaa ja sain heilua maailman parhaiden ystävien kanssa miten halusin. Parivuotias lapsi ei kaivannut minua, jos istuin iltoja ulkona.

Elämän hidastuminen täkäläiseen lähiöelämään, josta en ole koskaan haaveillut, aiheutti siis jonkinlaisen shokin.

Lisäksi minua varmaan risoo kaikki se, mistä jään paitsi olemalla täällä. Pelkään, että minut unohdetaan. Että unohdan itse. Ahdistun ajatuksesta, että muutun täällä. Että minusta tulee sellainen kotiäiti, joka ei osaa enää olla muuta.

En tiedä onko niitä, mutta sitä minä kuitenkin pelkään.

Noin. Nyt sain sanottua kaiken.

Lopuksi: kyllä tämä tästä. 

Koomista, että edellinen bloggaukseni keskittyi kertomaan siitä, miten nyt menee ihan hyvin. Otinpas sitten saman tien luulot pois, että viihtyisin, heh.

Tosiasiassa asiat eivät tietenkään ole niin huonosti. Sanoisin, että kulttuurishokki on laimentunut toteamukseksi: ei minun tarvitse tykätä kaikesta täällä. Voin olla onnellinen, vaikka en pitäisi Amerikasta tai koe täydellistä täyttymystä kotiäitiydestä. Se on ihan ok.

Olen oikeasti monesta asiasta kiitollinen. Uskon, että jossain vaiheessa olen myös kiitollinen näistä vuosista.

Mutta se on varmaa, että palaamme aikanaan Suomeen, edelliseen elämäämme.