Paluumuuttaja tässä moi! On kuulkaa helkkarin hyvä olo

Kyllä se on aina pienten sisäisten bailujen paikka, kun laskeutuu Helsinki-Vantaalle ilman, että kukaan raivoaa tai ripuloi. Muistikuvissani moonwalkasin tax freen ohi.

IMG_3894

Palasimme kuukausi sitten Suomeen. Heti ensimmäiseksi olin vain helpottunut siitä, että kyse oli viimeisestä kerrasta, kun joutuisin matkustamaan pienten lasten kanssa yksin valtameren yli.

Selvisimme!

IMG_3888

Tikkarit, tarrat, piirustusjutut ja popcornipussit toimivat 2- ja 5-vuotiaiden harhautusmekanismeina, piirrettyjen lisäksi. Osasin varustautua. Olihan kyse viidennestä kerrasta, kun matkustimme tyttöjen kanssa kolmisteen näin pitkän matkan.

Siis viisi kertaa 14 tuntia ahtaassa tilassa kahden pienen kanssa! Ei enää.

IMG_3876

P on jo ihan lentsikkaveteraani. Ressu ei saa koko loppuikänänsä enää matkustaa lentokoneella, hiilijalanjälki on ylitetty. Loppulapsuus mökkeillään ja käydään laivalla naapurimaissa. Isompana interreilaamaan.

Viimeinen lentoreissu jää muistoihin mallisuorituksena. P oli valmistellut lentokapteeneille lahjat, joiden turvin pääsi kurkkimaan ohjaamoihin. Ensimmäisen koneen kapteeni sai parin sentin kokoisen hamahelmi-sateenkaari-taideteoksen.

Amsterdamissa kapteenin kanssa vaihdettiin yläfemmat.

IMG_3900

Seuraavan koneen kapteeni sai Hello Kitty -piirustuksen. Lahjanantotilaisuus oli sen verran jännä, että kun kapteeni kysyi haluaisiko tyttö suklaata, tämä sanoi ”no” ja juoksi pois.

Sama tyyppi pystyy syömään isomman suklaamuffinssin kuin minä. Mieluiten kaksi kappaletta.

IMG_3880

Tätä juhlin: ensimmäistä kertaa kummatkin tyypit nukkuivat omilla paikoillaan. Pienet päät lepuuttivat sylissäni. Itse join viiniä tuttuun tapaan suoraan pullosta ja katsoin leffoja. Toivoin, ettei kenellekään tule vessahätä.

Ja niin saavuimme Suomeen. Tuosta noin vaan.

IMG_3917

Sitten sain pullaa. Nukuimme kellon ympäri monta ensimmäistä yötä. Jetlagista ei ollut tietoakaan.

Kaksivuotias S sopeutui välittömästi ja suurella riemulla uuteen tilanteeseen. Viisivuotiaan P:n tuntemukset olivat enemmän kahtiajakoiset: toisaalta oli supersiistiä nähdä sukulaisia ja kavereita, toisaalta oli ikävä kotia ja ystäviä Amerikassa.

Pikku hiljaa se iski tajuntaan: tämä on meidän kotimme. Palasimme Suomeen pysyvästi. Emme enää mene takaisin Amerikkaan.

Lisää Michael Jacksonin muuveja ja pieni kiljahdus. Auuuuhh!

IMG_3905

Asumme vanhemmillani espoolaisessa lähiössä, kunnes tavaramme saapuvat kontissa uuteen kotiimme. Tuo tuossa vasemmalla on kävelytie. Nerokas keksintö, jota ei ihan hanskata Atlantassa.

Tämä lähiö on toisenlainen. Täällä olen vapaa. Pyöräilen, kävelen ja kuljen metrolla. Näen ystäviä ja sukulaisia. Käyn koulussa luennoilla.

IMG_4402

Koko aika vähän naurattaa. Miten elämä voikaan olla näin helppoa!

Aluksi tosin myös usein itketti. Veikkaan, että helpotus oli vaan niin suuri. Oli vaikea uskoa, että saan vihdoin takaisin vanhan elämäni, siihen kuuluvat ystävät ja minuuden.

Onko se vielä olemassa? Missä? Miten kokoan taas itseni? Jännittää.

IMG_3862

Pienten lasten kotiäitinä olo ulkomailla, hiljaisessa lähiössä, ahdistavassa kulutuskulttuurissa oli minulle todella vaikea kuvio. Vastustin loppuun asti niin montaa asiaa Amerikassa. Ja Jaakko oli niin paljon työmatkoilla.

En vieläkään ihan ymmärrä, miten siihen kaikkeen sopeuduin. Lasten vuoksi varmasti. Heille kokemus oli toivottavasti rikastuttava. Ja tietysti minä nautin, kun sain olla heidän kanssaan.

Luulen, että itkut nyt johtuvat siitä, että vetämäni rooli oli ehkä liian raskas. Tai se kesti liian pitkään. Ei kukaan jaksa koko aika olla epämukavuusalueellaan.

Nyt saan vihdoin luopua siitä roolista. Olen onnekas.

IMG_4388

Menneestä luopuminen ja itseni uudelleenlöytäminen tapahtuvat kai vähitellen.

Pyöräillessäni kouluun ymmärsin, että olen muutakin kuin äiti. Kun tanssin Helsingin kesäyössä aamuun asti, sain unohtaa arjen vastuuni. Kun avasin oven uuteen kotiimme uskoin, että tulevaisuutemme on täällä.

IMG_4386

Niin, uusi elämämme alkaa hahmottua.

Aloitin heti palatessamme kesäopinnot ja uurastan niiden parissa koko kesän. Elokuussa pääsen töihin. Silloin Jaakko jää kotiin muutamaksi kuukaudeksi lasten kanssa. P aloittaa eskarin ja S vähitellen päiväkodissa.

En tiedä iskeekö jossain vaiheessa jonkinlainen kulttuurishokki. Että se ja se asia onkin perseestä. Juuri nyt olen vain todella huojentunut paluusta ja onnellinen aivan kaikesta.

IMG_4613

Olen päässyt järven- ja merenrantaan. Nauttinut brunssista, kahvista ja olemisesta ystävien kanssa. Saunonut, syönyt pullaa ja tanssinut. Vienyt lapset leikkipuistoon puistolounaalle. Kulkenut kymmeniä kertoja kaupunkipyörällä. Hypännyt ratikkaan ja tottunut länsimetroon.

Mielestäni Suomi on jo täyttänyt odotukseni. Kaikki, mitä saan tästä eteenpäin, on bonusta.

***

En vielä sano, että tämä on blogin viimeinen juttu. Mieluusti kirjoitan, jos vain ehdin. Mutta nyt tekee mieli sanoa pieni välikiitos.

Kiitos sinne valtameren toiselle puolelle jokaiselle ystävälle ja ystävälliselle ihmiselle, jonka kanssa olen saaanut olla oma itseni, jutella, nauraa tai olla vaan. Sydämeni on täynnä hyviä muistoja, kiitos teidän.

Tsemppiä myös jokaiselle, joka kokee yhtään samankaltaisia tunteita kuin minä olen näinä viimeisenä kolmena vuotena kokenut ja purkanut tänne blogiin.

Kiitos sinä, kun olet lukenut juttujani. On ollut todella ilahduttavaa huomata, että teitä on ollut paljon. Blogi on toiminut paikkana, jossa olen paitsi tuulettanut ajatuksiani myös ollut yhteydessä teihin. Ja se antanut minulle voimia.

Rakkaudella,

Eija, joka otti alla olevan kuvan siksi, että oli niin iloinen ajaessaan kaupunkipyörää.

IMG_4169

 

Wallut is back, boommm

Kävimme koko perheen voimin Suomen kiertueella, ja blogi vietti hiljaiseloa. Nyt raportoimme taas jännittävistä tapahtumista amerikkalaisessa lähiössä. Jeah!

IMG_9337

Kesä oli viimeinen, kun olimme Suomessa nähtävyys, jota ihmiset tulivat katsomaan. ”Ooh, Amerikan Wallut ovat täällä!” Tai siis. Oikeasti vietin suurimman osan ajasta äitini, isäni tai appivanhempieni kanssa.

Ystävillä oli arkena sellaisia pikku rientoja, kuten työ. Ja minä olin se, joka oli seota onnesta nähdessään ystäviään.

”Miten voi olla, että saan istua saman pöydän ääressä sun kanssa! Mieletöntä.”

IMG_9713

Ensi kesänä olemme jo tuttu näky Suomessa, sillä palaamme täältä pysyvästi kesänkorvella.

Ängimme tottakai erikoisstatuksemme voimin muiden aikatauluihin. Terkut työpaikalle, Tampereelle, Käpylään, Marskin majalle ja paljon muuallakin. Wallut was there!

Kaikkialle ei taas ennätetty, mutta sille ei voi mitään.

Ehdimme tuijottaa vanhaa kotiamme Kolmannella linjalla. Kuolata leipomo Keisarin pullatiskin edessä. Ja hups, kiilata pullajonoja.

IMG_9478

Tutustuimme Tapiolaan. Hän varasti liikennepuiston mopon. Siinä se yrittää tepsuttaa pakoon. Sain kiinni.

jarvimaisema

Mökkimaisemaa parempaa ei juuri ole.

IMG_9124

Jos lapsilta kysytään, niin parasta Suomessa oli jälleen bussilla tai ratikalla ajaminen.

Ei sen puoleen, on se minullekin aina yhtä vapauttavaa, kun ei tarvitse ajaa autolla joka paikkaan.

IMG_9728.jpg

Metsässä lipesi amerikkalaisen raivoisa hymy.

IMG_9734

Mahtavaa on, että tähän diiliin kuuluu enää yksi lento valtameren ylitse.

Vaatii melkoisen määrän innovatiivisuutta, että saa pienet lapset viihtymään koneessa ensin 2,5 tuntia (lento Amsterdamiin) ja sitten 8,5 tuntia (Atlantaan).

Tällä viimeisimmällä reissulla tytöt nukkuivat tuosta vain kolmisen tuntia kummatkin.

P tykkää katsoa piirrettyjä ja jaksaa liimata tarroja tai piirtää pitkiä aikoja. Mutta 1,5 vuotiaamme ei kauaa jaksa keskittyä mihinkään. Pitää olla niksi-pirkka.

IMG_9038

Legopalikoiden laittamista pussiin ja pois noin 15 minuuttia kerrallaan. Tällä kertaa legojen kokoaminen ei kiinnostanut pätkääkään. Mutta pussittelu sopii minulle vallan hyvin.

IMG_9829

Kynien laittamista koteloon ja pois jopa 30 minuuttia kerrallaan. Mahtavaa. Piirtäminen itsessään ei napannut.

IMG_9827

Vesitussilla piirtäminen kiinnosti. Tätä tehtiin noin 15 minuuttia kerrallaan.

IMG_9823

Kiitos Kikattava kakkiainen ja Rusinapuu-peli. Pelastitte varmaan tunnin.

IMG_9043

”Milloin me ollaan perillä?” kysyy äiti. Ja kaivaa esiin lisää tarra-arkkeja ja naksuja.

IMG_9895

Kyllä, yksi lapsi nukkuu siinä kantorepussani, toista silitän jalkapohjasta ja juon samalla viiniä. Tuo kantorepputyyppi herää noin 5-10 minuutin päästä ja vaatii, että kävelen tai muuten hän ei nuku.

Tätä tuntitolkulla. Ei, en itse nukkunut.

IMG_9852

Mutta nyt uutisiin täältä ihmeiden maasta.

Lapset saivat yhden päivän aikaa toipua jetlagista, kun laitoin heidät kouluun. ”Äiti menee nukkumaan, moikka tytsyt!”

Viisivuotias P osasi heti homman: Aamulla istutaan autoon, jolla äiti vie kouluun. Matkalla pestään hampaat ja harjataan tukka, koska kotona ei ehditty. Auto ohjataan carpooliin eli jonoon, josta opettajat tulevat hakemaan jokaisen lapsen suoraan autosta.

Ja iltapäivällä isi hakee carpoolista kotiin.

Koulussa on kuulemma oikein kivaa. Ensimmäisen päivän jälkeen P ilmoitti menevänsä naimisiin Sofian kanssa. Ok.

IMG_9839

S:lle kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun hän meni hoitoon. Päivähoito järjestetään samassa kirkossa, jossa on P:n koulu, joten paikka on tuttu.

Vielä edellispäivänä kävimme koulun leikkipaikassa virkistämässä muistia paikasta (yllä kuva).

IMG_9855.jpg

Ekana päivänään S lampsi reippaasti omaan luokkaansa, jonne hänet saatoin. Neiti oli innoissaan, kunnes huomasi, että minä en tulekaan mukaan. Opettaja kysyi, puhuuko hän ollenkaan englantia? Ei.

Moikka.

Itkuhan siinä pienelle tuli. Mutta päivä meni hienosti. Kotimatkalla S hoki ”koulu”, ”yypee” (ylpeä) ja virnisteli.

IMG_9865

S:n luokassa on kymmenen polvenmittaista naperoa ja kaksi opettajaa, Ms Claudia ja Ms Charlotte.

P on koulussa joka arkipäivä klo 9-13. S:llä hoitopäiviä on vain kaksi viikossa, klo 9-12. Ah, miten arvokasta vapaa-aikaa minulle! Käyn silloin mani-pedissä, shoppailemassa ja meditoimassa.

No ei. Terveiset vaan kirjastosta. Yritän tehdä opinnäytetyötäni. Ja kirjoitan tätä huippusuosittua blogia.

IMG_9901

Atlantassa on vielä keskikesän meininki. Lämpötila kiipii yli +30 asteen, ja aurinko porottaa puhki palaneelta taivaalta.

Sitä ajattelisi, että nyt olisi mahtava keli hengailla uima-altaalla. Mutta ulkouima-altaat ovat jo laitettu kiinni, koska kesä loppui. Sanonpa vaan että: öh?

Suomen maauimaloihin terveiset.

Ei siis muuta kuin puhaltamaan takapihalle kahluuallas. Onneksi 5 ja 1-vuotiaille tämä vaihtoehto oli yhtä räjäyttävä.

Että tällaista täällä suurmaassa. Huikeaa elämää ja jännittävistä tapahtumista raportointia. Ensi kertaan!

Kylmästä lämpimään

Oi, Suomi. Palasimme hiljattain kuukauden pohjolan reissulta takaisin Atlantaan. Tuntuiko kuin olisi palannut kotiin? Kyllä ja ei.

IMG_8194

Amerikka tuntuu edelleen täysin absurdilta maalta. Tekisi koko aika mieli kysyä: ”mitä hittoa?”

  • Autolla joka ikiseen paikkaan, vaikka vaan tien yli? Tietysti.
  • Pakettiautojen kokoiset henkilöautot? Kyllä, ja niissä kulkee vain yksi henkilö. Kertoohan sen jo nimikin: henkilö + auto.
  • Lasi sekajätteeseen? Sinne biojätteen, muovin ja ihan kaiken muun sekaan. Roskiin vaan. Ostetaan uusia juttuja Kiinasta. Kulutetaan köyhien maiden raaka-aineita, että voidaan tuottaa uusia kertakäyttöasioita.
  • Ilmastointi +15 asteeseen, kun ulkona on +30? Koska mä voin.
  • Presidentti päättää, että koko maailman yhteinen ilmastosopimus on ihan tyhmä juttu? Tuotetaan mieluummin roskaa ja saasteita ja keskitytään hampaiden valkaisuun. Ihan älytön ajatus koko toi ilmastonmuutos.

Niih. Moniin noihin asioihin olin jo itse sokeutunut. Autoilin surutta ja ostin lapsille kaikkea muovikrääsää. Totuin paisuvaan sekajätesäkkiin.

Suomi taas herätti. Liikkuminen bussilla, ratikalla ja pyörällä on kerrassaan tajunnanräjäyttävän helppoa.

IMG_7879

Tältä näyttivät lastenkutsut Lauttasaaressa kodin ulkopuolelta. Suurin osa vieraista oli saapunut paikalle pyörällä.

Todellista luksusta on: mökit, pussillinen tuoretta pullaa, takapihalta poimitut raparperit.

IMG_8109

Lähiömetsä, jossa kävelytiet eivät ole asfalttia.

IMG_8107

Asukaspuistot ja lasten puistoruokailu. Kaikille riitti taas ruokaa.

IMG_8089

Aikamoista, että kaupunkia voidaan rakentaa niin, että asuntojen väliin mahtuu puistoja ja niittyjä, joiden läpi voi kävellä kouluun ja kauppoihin. Wow.

Juuri nyt kotimme on kuitenkin asfalttiverkkojen keskellä. Täällä on kaikki tutut jutut: oma sänky ja arkirutiinit. Elämä. Ystäviä. Lapset hihkuivat löytäessään jokaisen lelunsa uudelleen.

IMG_6454

Takapihamme linnunpönttöön on tullut lintuperhe. Keltaisessa kodissa sirpittää nyt ties kuinka monta pikkulintua.

IMG_8203

Tästä emme Kalliossa olisi voineet edes haaveilla. Minitakapihallemme mahtui leikkimökin ja hiekkalaatikon viereen vielä kahluuallas.

Totesin, etten pärjää kahden vesihullun lapsen kanssa isoissa uima-altaissa, joten hankin tuon altaan. Siinä me vietämme yli 30 asteen hellepäivät. Öh, eli jokaisen päivän.

IMG_6477

Lämpö voi kuulostaa ihanalle, mutta aurinko on kuulkaa todella polttava. Lapset läkähtyvät jo lyhyen ulkonaolon jälkeen. Liika on liikaa – ja nyt ei vielä ole edes kuumin aika kesästä.

IMG_8207

Jetlagissa on ollut se hyvä puoli, että olemme olleet leikkipuistoissa klo 8 aamulla, jolloin on vasta +25 astetta. Jo kymmeneltä tekee mieli mennä sisälle.

Ihanaa täällä on se, kun ihmiset hymyilevät ja moikkaavat kadulla. Se vaan on kiva tapa, pikku juttu.

Koitin huvikseni Suomessa tervehtiä vastaantulevia ihmisiä. Reaktiot olivat niin hauskoja, että jatkoin sitä koko kuukauden. Moni oikeasti säikähti, vaikka yritin välttää riehakasta hymyilyä amerikan malliin.

Moni ei sanonut mitään, tuijotti vaan ohi mennessään. Naiset lasten kanssa taas moikkasivat, varmaan koska minäkin liikuin yleensä lasten kanssa ja katseissa vaihtui sympatiaa: ”tsemppiä sullekin”.

Saavuimme Atlantaan aika lailla tasan kaksi vuotta sitten. Edessä on viimeinen vuoteni täällä. Tieto siitä, että ensi kesänä tähän aikaan olen jo takaisin Suomessa, luo jännän fiiliksen.

Löydän jopa hitusen haikeutta itsestäni. Hassua. Ystävä kysyi äsken, miten menee ja vastauksen kuultuaan totesi, että ”sä taidat ihan oikeasti tykätä olla siellä”. No juu…

Nyt pitää nauttia hyvistä asioista. Pitää nähdä eri paikkoja, tutustua ihmisiin paremmin. Ymmärtää tätä maata edes vähän. Elää epämukavuusalueella.

Vuosi on pitkä aika, mutta se myös menee hujauksessa.

Pimeydestä kuuluu huuto

Jännä kesä takana. Ilmeisesti niin jännä, etten ole oikein ehtinyt kirjoitella. Pahoittelut blogitauosta!

Kesä tarjoili paljon juuri niitä asioita mitä toivoinkin: ystävien ja sukulaisten näkemistä, kaupungilla hengailua, puistoissa lorvailua, mökkeilyä, pullaa, marjoja, sieniä ja savustettua lohta.

dsc01527

Uunituoretta pullaa. Läähh.

dsc01380

Mökkeilyä ystävien seurassa.

dsc01415

Piirakkamustikoita.

Yksinkertaiset asiat ovat ilostuttaneet. Siis todella, nyt mennään hengittämisen tasolle. Ei nimittäin ole parempaa kuin nuuskia kasteenraikasta ilmaa, joka tuoksuu koivuille, hennoille metsäkukille ja lämpiävälle puusaunalle. Suomelle. Mahtavaa!

Olen juossut metsässä hiekkateitä aivan onnessani. Juonut viiniä ystävien kanssa hämärtyvässä illassa ja nauranut silmäkulmat vettä valuen.

14407528_10206715315233118_53203269_n

Mutta tämä kesä on myös tarjonnut raskaampaa settiä. Yksinhuoltajaelämää nimittäin.

Jaakko ennätti pitää kolme viikkoa kesälomaa Suomessa. Me tytöt puolestaan olemme olleet täällä jo kolme kuukautta.

Reissumme venähti, sillä Jaakko pistettiin elokuussa Alabamaan tehdashommiin, emmekä me ole halunneet palata tyhjään kotiin. Arki on täällä helpompaa.

Muttei helppoa. Vaikka asumme vanhemmillani, ja he auttavat mielettömän paljon kaikessa, on arki minun vastuullani. Krääh, lapsiperhearki.

Minä olen ollut se, jonka on

  • handlattava jokainen kiukku ja itku,
  • päätettävä mikä on oikein ja väärin,
  • opetettava miten leluja jaetaan – uudelleen ja uudelleen huutojen säestämänä,
  • suunniteltava päiviin sopivasti tekemistä,
  • jaksettava huolehtia ruoka-ajoista,
  • kannettava raivoava lapsi pois ratikkakiskoilta,
  • oltava kotona laittamassa lapset nukkumaan,
  • herättävä yöllä lohduttamaan tai ruokkimaan ja
  • tiedettävä milloin lapsi on niin kipeä, että se pitää viedä lääkäriin.

Ja niin edelleen.

14388821_10206715315393122_310518156_n

Joskus elämä on kuin Marie-keksit: kuivaa ja mautonta.

Yksinhuoltajuuden seurauksena kotiäidin kolme kuukautta lomaa Suomessa ei ole kolme kuukautta lomaa Suomessa.

Olen muun muassa:

  • unohtanut miten deodoranttia käytetään – eikö kerran viikossa riitä?
  • hävittänyt pankkikorttini kahdesti ja tajunnut sen kadonneen vasta, kun joku tuntematon ihminen soittaa ja palauttaa sen,
  • unohtanut kännykkäni Saimaan mökille,
  • unohtanut takin ja kotiavaimet ystävälle – luullen niiden olleen Saimaan mökillä,
  • unohtanut soittaa ystäville,
  • nukahtanut ja ajatellut, että otan yhteyttä huomenna ja
  • herännyt aamulla ajatellen montako tuntia tässä on, että tulee ilta ja saa mennä nukkumaan.

dsc01444

Jos jokin vanhemmuudessa on minusta tärkeää, niin se, ettei koko aika tarvitse olla vain vanhempi. Välillä pitäisi saada huidella ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Olen varma, että jaksaisin sekä olla parempi äiti että ystävä, jos näin olisi!

Mutta yksinhuoltajana ja niin sanottuna vauvavuonna, kun lapsi on melkoisen riippuvainen äidistään, omaa aikaa ei ole ollut niin helppo järjestää.

Harmittaa oikein, miten vähän olen lopulta ehtinyt kaikkia ystäviä näkemään.

14389757_10206715316313145_1069214875_n

Ja niin tuli syksy.

Nyt kun pääsin vauhtiin tässä tulituksessa, niin puranpa lisää. Ehkä pahinta YH-elämässä on nukkumaanmeno ja yöt. Hrr. Vihaan lasten nukuttamista.

Joskus oli vaihe, kun tykkäsin lukea iltasadun ja vähän jutella päivästä lapsen kanssa ennen nukkumaanmenoa. Mutta kahden huonosti nukahtavan lapsen nukuttaminen jokaisen pitkän päivän päätteeksi on yhtä kuin kynsien rapsuttelu posliiniastiaa vasten: raastavaa.

Siinä vaiheessa, kun pieni pää nousee sadannen kerran pystyyn ja tahtoo jotakin minusta, pääni voisi vain räjähtää. Poks. Haluaisin hajota atomeiksi maailmankaikkeuden kaukaisimpaan galaksiin.

Vaatii kuulkaa hirveästi energiaa, että pysyy rauhallisena ja puhuu pehmeitä, kun mielessä on alkuräjähdys.

Huuuhhh. Vaikenta ikinä.

Samalla, kun höpisen ja silittelen, lauon ajatuksissani kaikki mahdolliset kirosanat kaikilla kielillä mitä osaan. Olen kehitellyt lauluja pelkistä kirosanoista. Usein myös kerron minne äitiys voidaan tunkea.

Välillä huomaan laulavani näitä lauluja ääneen pienimmällemme (kohta 9 kk) samalla, kun hyssyttelen. Katsotaan vaan, mikä tulee olemaan hänen ensimmäinen sanansa. (Sori, mitäs nukuit 35 minuutin pätkissä.)

Oookei. Eli nyt teille alkaa olla selvä, että vaikka kesään mahtuu paljon mahtavia hetkiä, ihan hirveän hohdokkaasti ei se kaiken aikaa ole mennyt.

Just nytkin tuolla on kaksi pientä flunssapotilasta valmiina huutamaan pimeässä äitiä. Ja minähän menen ja lohdutan taas tämän yön.

Että sellaista. Jännitän ensi yötä ja sitä, pääsemmekö maanantaina lentokoneeseen ja takaisin Atlantaan elämään kahden vanhemman perhe-elämää. Ehkäpä sitten taas ehdin kirjoittelemaan enemmän!

14355845_10206715316193142_1622690244_n

PS Syökää enemmän Keisari leipomon Kardemummakierteitä (keskellä), törkeän hyvää!

Coxsackiesta vaan Suomesta!

Olemme olleet jo yli kaksi viikkoa Suomessa savustetun lohen, uusien perunoiden, mustikka- ja raparperipiirakoiden äärellä. Ja coxsackien armoilla.

Koska aikaa on vierähtänyt sitten viimeisimmän postauksen, aloitan matkan alusta.

DSC01351

Täytyy nimittäin kertoa, että kyse on S:n ensireissusta Suomeen. Neiti matkusti Ameriikan passillaan Atlantin yli siihen oikeaan kotimaahansa. Tyttydyy!

On muuten huvittavaa, miten isänmaallinen minusta on kuoriutunut, kun pistetään Yhdysvallat ja Suomi rinnakkain…

IMG_1039

Noin 15 tunnin reissu kahden lapsen kanssa meni yllättävän kivuttomasti. P fiilisteli ja hihkui lentokenttäosuudet. Todennäköisesti tiesi hyvin, että aina kun kiukuttaa, saa rusinoita.

Naposteltavien lisäksi selviytymisstategiani nojasi Kapun metsä -kännykkäpeliin, maidontuotantoon ja siihen, että ihmisenalut nukkuisivat.

IMG_1033

Ja huh, nukkuivathan ne. Paria ikimuistoista vessakeikkaa lukuunottamatta matka meni hyvin.

IMG_1047

Tässä me saavumme. P työntää siskoansa rattaissa, minä en pysty pidättämään onnellista virnettä. Made it!

Ensimmäinen viikko Suomessa: kaikki on vain ihanaa.

Suomessa asumme vanhemmillani, vanhassa lapsuuden kodissani. Kaikki on niin tuttua, että rentouduin saman tein, kun tänne pääsin.

IMG_1235.jpg

Ihan kuin koko ulkomaanvuoden ajan keräämäni ahdistus olisi purkautunut pois sitä mukaa, kun join aamukahvia vanhempieni keittiössä.

Samat punaiset muovituolit ovat palvelleet koko ikäni. Isä tarjoilee aamupalaksi Elovena-puuroa, kuten aina. Ulkona sataa. Ei haittaa. Ilma tuoksuu ihanalle.

Ensimmäiselle viikolle riitti menoa. Oli yhden kummitytön ”nimiäisjuhla” ja toisen 10-vuotissynttärit. Näin paljon ystäviä ja pääsin kerran pyörimään kotiseuduille Kallioon. (Oi, kun näytti ihanalle muuten, Jaakko.)

Suomessa pisti heti silmään se, miten paljon ihmisiä on ulkona. Atlantan lähiössä harvoin näki ketään – vaikka kaupungissa on enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa asukkaita.

Täällä on elämää! Ja kaikki on niin helppoa. Kotiovelta voi kävellä minne vaan. Kävelytie ei lopu kesken. Bussilla pääsee hetkessä Helsingin keskustaan, ei tarvitse jännätä ruuhkia.

IMG_1210

Pyörällä pääsee. Olen jopa nähnyt lapsia pyöräilemässä kaduilla. Ohhoh.

Toisella viikolla tärähti.

Kahdeksantena päivänä jostain tarttui matkaan enterorokko, coxsackie A. Kun on tovin viettänyt englanninkielisessä maassa, niin luen tuon ihan selkeästi mul__n imemiseksi. Sitäpä se.

IMG_1063

Pirullinen pöpö. Yhteensä kymmenen päivää sairastimme. Tauti mylläsi meidän jokaisen elimistössä, rajuiten ehkä kolmevuotiaalla.

Jospa se nyt olisi hellittämässä. Viime yönä lapset soivat äidilleen jo verrattain hyvät yöunet.

Kolmas viikko alkaa.

DSC01312

Ensimmäisenä terveenä päivänä lähdimme Haukilahden rantsuun. Tästä se kesä alkaa!

DSC01318

Pipothan kuuluvat Suomen kesään.

Tästä edespäin olen onnellinen, jos vaan ollaan terveitä. Jos päästäisiin torille pullakahville, Linnanmäelle, kavereita ja sukulaisia näkemään ja Suomenlinnaan piknikille, niin aina parempi.

IMG_1211

Paljoa emme tarvitse. Jo pelkkä takapiha on lasten taivas.

Minä iloitsen Brunbergin toffeista ja opetan vimmatusti Ässää syömään tuttipullosta, jotta pääsen ystävien kanssa humputtelemaan.

Parin viikon päästä tulee Jaakko, ja sitten lomaillaan yhdessä. Saa Atlanta unohtua hetkeksi.